Viimeinen kuukausi pyörähtää käyntiin. Päälimmäinen olotila on puhdas kauhu.
Pää ei tajua asiaa tavallaan vielä ollenkaan, jotenkin se tuntuu liian suurelta käsittää. Tuntuu ihan epätodelliselta aina, kun jollekin kertoo. "Mä olen lähdössä vuodeksi Australiaan." Siis Minä. Vuodeksi. Australiaan. Kaiken sen jälkeen mitä mun elämässä on sattunut ja tapahtunut. Ja kun ihmiset sitten toteavat että "kuin siiistii!" niin mä hymistelen siinä ihan paska jäykkänä, että niinhän sen pitäis olla, nyt just ei vielä tunnu siltä.
Ja se vuosi. Se tuntuu tällä hetkellä tosi pitkältä. Miten mä voin jättää kaiken tänne? Mitä jos jotain käy, eikä mikään ole ennallaan kun palaan. Etenkin noiden koirien jättäminen pelottaa ihan_hirveesti.
Ja sitten toisaalta. Tällaista kahden maan ja kulttuurin välissä sompailua tää homma tulee olemaan aina, mikäli tämä homma kestää. Tää vuoden pätkä on vasta alkua. Jos joskus päästäisiinkin siihen pisteeseen, että mulla olisi passin kannessa myös emu ja kenguru, ei se musta australialaista tekisi yhtään sen enempää, kuin suomipassi Pojastakaan. Kun koko elämäänsä ei voi sinne pallon toiselle puolelle kärrätä. Ei sukua, ystäviä, kulttuuria, tapoja, perinteitä, tuttuja maisemia tai tärkeitä paikkoja. Jompi kumpi meistä on jatkuvasti enenmmän tai vähemmän pois kotoa.
Nyt lähden töihin kartuttamaan matkakassaa. Äiti just tossa kysyi, että milloin mun viimeinen työvuoro on. Tajusin että herranjumala sentään, munhan pitää kohta alkaa miettiä, milloin ja miten asian ilmoitan töissä. Siellä kun ei tosiaan tiedetä mun suunnitelmista vielä mitään. Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen vuokratyöläinen, eli meitä tulee ja menee. Voin siis lähteä hyvillä mielin kusematta kenenkään muroihin tai polttamatta yhtään siltaa takanani. Mitään irtisanomisaikaa mulla ei myöskään ole, mutta ehkä tosiaan pitäis vähän laskea ja miettiä, että milloin sen viimeisen vuoronsa haluaa tehdä.
Monikulttuurinen suhde ei ole helppo, mutta nain 2,5 vuotta aussiemiehen kanssa olleena ja asuneena voin ehka pari vinkkia antaa. Meille oli lahes alusta asti selvaa, etta me jaadaan asumaan Ausseihin, monestakin syysta. Niinpa olen tietoisesti ottanut sita asennetta, etta muokkaan tasta paikasta uutta kotimaatani, etsin uusia tarkeita paikkoja ja perinteita, yllapidan vanhoja perinteita, etsin uusia ystavia ja pidan yhteytta niihin vanhoihin samalla kuitenkin irtipaastaen, silla en tosiaan voi jokaisissa haissa ja ristiaisissa kayda... Tavaroista ne tarkeimmat, esim. suomenkieliset kirjat jne saa tanne kylla rahdilla, ja sitten se on vain itsesta kiinni, nakeeko uuden kotimaan mahdollisuutena vai pakollisena riippakivena. Luopumistahan se alkuvaihe oli, mutta en usko etta meidan suhde olisi kestanyt, jos mun ajatukset pyorisi sen ymparilla etta "en ole kotona". Tama on nyt mun kotini ja Suomessa oleillaan lomilla. Ei se synnyinmaan arvoa poista, tekee siita vain erilaista. On pakko vaan loytaa molemmista kulttuureista ne parhaimmat puolet ja luoda kokonaan oma. Helppoa ei ole, mielenkiintoista kylla!
VastaaPoista