Ja ihan syystäkin. Olen nyt maannut kotona viikon, töitä ei ole. Vuokratyöpaikan kääntöpuoli. Jotta varmasti mieliala pysyisikin maissa, kulutan aikaa laskemalla hukkaan heitettyjä päiviä ja tienaamatta jääneitä rahoja. Ei hyvältä näytä. Sen verran synkissä tunnelmissa mennään, etten saanut itseäni tänään edes rugbyjengimme laskiaistapahtumaan. Ehkäpä kaikille parempi, ei tällaisesta mököttäjästä juuri iloa olisi ollutkaan.
Olin jo lähes varma, että huomenna on PAKKO olla töitä, mutta paskat. Sieltä se pahoitteleva tekstiviesti taas puoli viiden aikaan iltapäivällä tulla pamahti.
Alkaa pahasti näyttää siltä, että joudun jättämään väliin niin tallinnanmatkan kuin Snow Rugbynkin, ja päälle myymään autoni. Vituttaa niin etten tiedä miten päin olisin. Tilanne vaan nyt on mitä on, ja jokaisella säästetyllä satasella pääsen ainakin vähän eteenpäin sitten rapakon takana, joskin säälittävän pieniksi mun säästöni jäävät, teenpä mitä tahansa. Operaatio työnhaku onkin edessä heti parin viikon kotiutumisen jälkeen.
Muutenkin tuntuu, että mitä lähempänä lähtö on, sitä enemmän fiilikset käy ylikierroksilla. Itkeä tuherran milloin mitäkin asiaa, yhtenä hetkenä olen tosi innoissani, ja seuraavassa ihan varma etten lähde ikinäkoskaanminnekään. Turhauttaa, kun kaikki Aussilan päässäkin on edelleen ihan vaiheessa, asunnosta ei ole tietoa jne. Tuntuu ettei tästä ihan oikeesti tule yhtään mitään.
Vaikka tuleehan tästä. Liput on, viisumi on. Matkaan lähdetään vaikka lompakossa ei olisi penniäkään. Se nyt sentään lohduttaa edes vähän. Tämä stressaaminen on ohi ihan kohta.
Mutta perkele. Ei voi muuta sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti