Ei, tämä ei ole kuollut. Olen vaan ollut kipeenä ja reissussa. Ei ole siis oikein ajatus kulkenut, tai jos onkin, niin ei sitten muuten ole ollut päivitysmahdollisuutta.
Lyhykäisyydessään viimeisiä työpäiviä viedään, pakkaamista aloittelen ja jännittää hulluna. Vielä pitäisi siivota auto, hoitaa vakuutusasiat kuntoon ja tsekata, että pitääkö jotain vielä hankkia Suomen päästä. Sitten vain odotellaan. Asuntoa ei vieläkään ole tiedossa. Tiukille menee. Hemmetin no worries -mentaliteetti.
Viikonlopun Snow rugbyn päätin jättää välistä, haluan viettää sen ajan ihan vaan kotosalla koiruuksien kanssa. Lisäksi vähentää kaiken sortin stressiä huomattavasti, kun en hillu 2 päivää ennen lähtöä toisella puolen Suomea, mahdolisesti vielä itseäni telomassa.
Siitä telomisesta puheenollen, liukastuin viikonloppuna sen verran pahasti, että nyt on naama auki, molemmat silmät mustana ja nenä about kaks kertaa normaalin kokoinen. Se siitä stressaamisesta että näytänkö hyvältä kentällä 27h matkustamisen jälkeen siis. Se matkustaminen on tässä naamassa se pienin paha :D
Mutta,mitään ei murtunut ja kaikki hampaat tallella, eli ei voi valittaa.
Jahka ehdin istahtaa, voisin kirjoitella vaikka viimeviikkoisesta Tallinnanreissusta.
Mutta hei. Viikon päästä tähän aikaan istun Helsinki-Vantalla odottelemassa koneen lähtöä!
maanantai 25. helmikuuta 2013
tiistai 12. helmikuuta 2013
Mieli maassa
Ja ihan syystäkin. Olen nyt maannut kotona viikon, töitä ei ole. Vuokratyöpaikan kääntöpuoli. Jotta varmasti mieliala pysyisikin maissa, kulutan aikaa laskemalla hukkaan heitettyjä päiviä ja tienaamatta jääneitä rahoja. Ei hyvältä näytä. Sen verran synkissä tunnelmissa mennään, etten saanut itseäni tänään edes rugbyjengimme laskiaistapahtumaan. Ehkäpä kaikille parempi, ei tällaisesta mököttäjästä juuri iloa olisi ollutkaan.
Olin jo lähes varma, että huomenna on PAKKO olla töitä, mutta paskat. Sieltä se pahoitteleva tekstiviesti taas puoli viiden aikaan iltapäivällä tulla pamahti.
Alkaa pahasti näyttää siltä, että joudun jättämään väliin niin tallinnanmatkan kuin Snow Rugbynkin, ja päälle myymään autoni. Vituttaa niin etten tiedä miten päin olisin. Tilanne vaan nyt on mitä on, ja jokaisella säästetyllä satasella pääsen ainakin vähän eteenpäin sitten rapakon takana, joskin säälittävän pieniksi mun säästöni jäävät, teenpä mitä tahansa. Operaatio työnhaku onkin edessä heti parin viikon kotiutumisen jälkeen.
Muutenkin tuntuu, että mitä lähempänä lähtö on, sitä enemmän fiilikset käy ylikierroksilla. Itkeä tuherran milloin mitäkin asiaa, yhtenä hetkenä olen tosi innoissani, ja seuraavassa ihan varma etten lähde ikinäkoskaanminnekään. Turhauttaa, kun kaikki Aussilan päässäkin on edelleen ihan vaiheessa, asunnosta ei ole tietoa jne. Tuntuu ettei tästä ihan oikeesti tule yhtään mitään.
Vaikka tuleehan tästä. Liput on, viisumi on. Matkaan lähdetään vaikka lompakossa ei olisi penniäkään. Se nyt sentään lohduttaa edes vähän. Tämä stressaaminen on ohi ihan kohta.
Mutta perkele. Ei voi muuta sanoa.
Olin jo lähes varma, että huomenna on PAKKO olla töitä, mutta paskat. Sieltä se pahoitteleva tekstiviesti taas puoli viiden aikaan iltapäivällä tulla pamahti.
Alkaa pahasti näyttää siltä, että joudun jättämään väliin niin tallinnanmatkan kuin Snow Rugbynkin, ja päälle myymään autoni. Vituttaa niin etten tiedä miten päin olisin. Tilanne vaan nyt on mitä on, ja jokaisella säästetyllä satasella pääsen ainakin vähän eteenpäin sitten rapakon takana, joskin säälittävän pieniksi mun säästöni jäävät, teenpä mitä tahansa. Operaatio työnhaku onkin edessä heti parin viikon kotiutumisen jälkeen.
Muutenkin tuntuu, että mitä lähempänä lähtö on, sitä enemmän fiilikset käy ylikierroksilla. Itkeä tuherran milloin mitäkin asiaa, yhtenä hetkenä olen tosi innoissani, ja seuraavassa ihan varma etten lähde ikinäkoskaanminnekään. Turhauttaa, kun kaikki Aussilan päässäkin on edelleen ihan vaiheessa, asunnosta ei ole tietoa jne. Tuntuu ettei tästä ihan oikeesti tule yhtään mitään.
Vaikka tuleehan tästä. Liput on, viisumi on. Matkaan lähdetään vaikka lompakossa ei olisi penniäkään. Se nyt sentään lohduttaa edes vähän. Tämä stressaaminen on ohi ihan kohta.
Mutta perkele. Ei voi muuta sanoa.
torstai 7. helmikuuta 2013
To do list.
Päivät vähenee, itseasiassa aika hurjaa vauhtia. Onhan tässä vielä lähes kuukausi, mutta siihen kuukauteen mahtuu sen verran paljon kaikkea actionia, että kohta joutuu ihan oikeasti alkaa suunnitella ja aikatauluttaa, että kaiken saa tehtyä.
28 päivää.
Niihin pitäisi mahtua ainakin seuraavaa:
Koepakkaus numero 2. Siis se ihan kunnollinen, jossa pakkaan laukkuni niinkuin olisin lähdössä. Paljonko painaa? Puuttuuko jotain? Voiko jotain jättää pois?
Tuliaiset. Pojalle tilasin synttärilahjan toimitettavaksi suoraan kotiin (sen lempparialbumin vinyylinä), sillä kun on synttärit helmikuun lopussa. Siispä sille jotain pientä. Ostin jo itseasiassa sille tämän, pitänee keksiä siihen lisäksi vielä jotain.
Mutta tajusin just, että olisi varmaan varsin kohteliasta ja hyvien tapojen mukaista viedä vanhemmillekin jotain. En halua lähteä millekään karkki- ja krääsälinjalle, ja mietinkin Aalto kynttilälyhtyä. Pieni ja helppo kuljettaa, hyvin suomalainen, ja symboliikka helposti selitettävissä. Ja ainakin mun silmää miellyttää ihan muutenkin. Lisäksi tiedän, että anoppikokelas on mitä suurimmassa määrin jouluihminen, joten esine todennäköisesti päätyisi myös käyttöön asti.
Lisäksi varmaan jotain perus Salmaria ja Minttua (ihan kylläkin omaan käyttöön). Onneksi olen sopivasti lähdössä Tallinnaan helmikuun puolivälissä, tulee halvemmaksi. Lisäksi se Pakollinen salmiakkipussi ja ruisleipää (jos sitä saa maahan tuoda, pitää selvittää) niihin hetkiin kun Vegemite alkaa tökkiä.
Tavaroiden läpikäyminen. Tällä hetkellä asun siis äitin patojen ääressä, sillä lähtiessäni vajaa vuosi sitten Unkariin, sanoin irti silloisen asuntoni vuokrasopparin. Ja kun tilanne sitten muuttuikin näin, totesin kotiin palatessani, ettei ole mitään järkeä vuokrata jotain ylihintaista asuntoa kun on vain ajan kysymys milloin taas lähden. Eli tilanne tällä hetkellä on se, että mun elämä on hyvin pitkälti muuttolaatikoissa joita on ripoteltu ympäri äitin huushollia, ja huonekalut sun muut kavereilla pitkäaikasessa lainassa (ehkä tarviin joskus takas, ehkä en). Ne pitäis käydä läpi ennen tätä lähtöä, jättää tarpeeliset kamat äitille käyttöön, pakata loput siististi ja heittää turhat kamat pois. Koska mun lähtöni Unkariin oli lievästi sanottuna kaoottinen, jäi kaikki tämä viimeksi tekemättä. Nyt olis korkea aika.
Auton kohtalosta sopiminen. Mulla on siis pieni ja rakas auto, josta en millään raaskisi vuoden takia luopua. Etenkin kun se on kaikin puolin soiva peli edelleen, vaikka ikää jo onkin. Mun on vaikea kuvitella, että vuoden päästä palatessani löytäisin yhtä hyvää ja edullista (kaikin puolin) purkkia yhtä edullisesti. Siispä olenkin tässä pohtinut jättääväni sen kaverin hellään huomaan ylläpito-, vakuutus-, ja verokuluja vastaan. Tämähän tarkottaa sitä, että mun pitäis sopia kaiksita yksityiskohdista, siivota, ja tsekata purkki siihen kondikseen, ettei se heti viikon jälkeen leviä tonne tielle.
Vakuutus. Tää on kyllä yks murheenkryyni. Jostain pitäisi löytää kattava, mutta suht edullinen matkavakuutus. Ei oo muuten niin helppoa kuin mitä luulisi. En halua jättää asioita tekemättä ja kokematta sen takia, etten ole varma kattaako mun vakuutus mahdollista damagea. Haluan voida rauhassa katkaista jalkani jossain kalliokiipeilyssä ja saada asianmukaista hoitoa niin, että joku muu kuin minä maksaa. Ja lisäksi kaikkien yhtiöiden iloksi pelaan rugbya, ja haluaisin ehdottomasti jatkaa treenaamista lajin kuningasmaassa. Jos vakuutusta ko. lajille on vaikea löytää jo Suomessa pelatessa, ei tilanne ainakaan helpotu, kun kerrot lähteväsi reissuun. Seuraava homma onkin selvittää, voinko ottaa australialaisen vakuutuksen rugbya varten, vaikken maan kansalainen tms. olekaan.
Jottei ihan vakavaksi ja työlääksi mene, niin on tässä muutamia varsin hauskojakin juttuja tiedossa. Nimittäin reissu Tallinnaan 17. - 20. 2. irlantilaisvahvistus Sarahin kanssa. Tutustuttiin Unkarissa kesällä, ja ollaan pidetty enemmän ja vähemmän yhteyttä myös sen jälkeen. Tästä reissusta tulee varmasti varsin ikimuistoinen. Paino sanalla varmasti, mikäli mennään samoilla meiningeillä kuin Unkarissa.
Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä Snow Rugby. Tää itseasiassa sattuu just viimeiselle viikonlopulle ennen mun lähtöä. That's what I call a farewell party! Luvassa on siis viikonloppureissu Jyväskylään rugbyn, hassujen asujen ja hyvien bileiden merkeissä. Tästä varmaan tulee jonkin sortin dokumenttia jälkeenpäin.
Rugbysta muistuikin mieleeni vielä yksi listalle laitettava asia, nimittäin helvetin kirkas, kestävä ja peittävä kynsilakka. En välttämättä halua esitellä mustuneita varpaankynsiäni (kiitos nappisten, joilla kesti "hieman" aikaa muotoutua jalkaan) missään kesäisissä varvastossuissa.
Siinä kait ne isoimmat. Välissä pitäis toki tehdä töitä ja treenata niin paljon kuin suinkin. Jossain takaraivossa kytevä paniikki ei siis liene ihan turha. Positiivista tosin on, että ne pelkoperseessä -tunnelmat alkaa pikkuhiljaa muuttua sellaisen tervehenkisen hysteerisen jännityksen suuntaan.
Poika lupasi viikonlopun aikana hoitaa asuntoasiaa. Meillähän ei siis ole (vieläkään) kämppää, mikä alkaa pikkuhiljaa huolestuttaa. Mua siis. Pojalla on edelleen tää perusaustraliainen No worries -meininki. Hommat kyllä hoituu. Välillä mietin, mikä D vitamiinin yliannostus niistä kaikista tekee niin positiivisia. Kaikki tuntuu olevan niin No worries ja Don't stress. Mä luulin olevani aika stressitön ihminen, mutta Poikaan verrattuna vaikutan varsin neuroottiselta. Onneksi esim . tää asuntoasia on jotain mihin mä en voi vaikuttaa. On vaan luotettava siihen, että mulla on kämppä missa asua siihen mennessä kun lentokoneen pyörät koskettaa Australian maaperää.
np. Husky Rescue - Fast Lane
28 päivää.
Niihin pitäisi mahtua ainakin seuraavaa:
Koepakkaus numero 2. Siis se ihan kunnollinen, jossa pakkaan laukkuni niinkuin olisin lähdössä. Paljonko painaa? Puuttuuko jotain? Voiko jotain jättää pois?
Tuliaiset. Pojalle tilasin synttärilahjan toimitettavaksi suoraan kotiin (sen lempparialbumin vinyylinä), sillä kun on synttärit helmikuun lopussa. Siispä sille jotain pientä. Ostin jo itseasiassa sille tämän, pitänee keksiä siihen lisäksi vielä jotain.
Mutta tajusin just, että olisi varmaan varsin kohteliasta ja hyvien tapojen mukaista viedä vanhemmillekin jotain. En halua lähteä millekään karkki- ja krääsälinjalle, ja mietinkin Aalto kynttilälyhtyä. Pieni ja helppo kuljettaa, hyvin suomalainen, ja symboliikka helposti selitettävissä. Ja ainakin mun silmää miellyttää ihan muutenkin. Lisäksi tiedän, että anoppikokelas on mitä suurimmassa määrin jouluihminen, joten esine todennäköisesti päätyisi myös käyttöön asti.
Lisäksi varmaan jotain perus Salmaria ja Minttua (ihan kylläkin omaan käyttöön). Onneksi olen sopivasti lähdössä Tallinnaan helmikuun puolivälissä, tulee halvemmaksi. Lisäksi se Pakollinen salmiakkipussi ja ruisleipää (jos sitä saa maahan tuoda, pitää selvittää) niihin hetkiin kun Vegemite alkaa tökkiä.
Tavaroiden läpikäyminen. Tällä hetkellä asun siis äitin patojen ääressä, sillä lähtiessäni vajaa vuosi sitten Unkariin, sanoin irti silloisen asuntoni vuokrasopparin. Ja kun tilanne sitten muuttuikin näin, totesin kotiin palatessani, ettei ole mitään järkeä vuokrata jotain ylihintaista asuntoa kun on vain ajan kysymys milloin taas lähden. Eli tilanne tällä hetkellä on se, että mun elämä on hyvin pitkälti muuttolaatikoissa joita on ripoteltu ympäri äitin huushollia, ja huonekalut sun muut kavereilla pitkäaikasessa lainassa (ehkä tarviin joskus takas, ehkä en). Ne pitäis käydä läpi ennen tätä lähtöä, jättää tarpeeliset kamat äitille käyttöön, pakata loput siististi ja heittää turhat kamat pois. Koska mun lähtöni Unkariin oli lievästi sanottuna kaoottinen, jäi kaikki tämä viimeksi tekemättä. Nyt olis korkea aika.
Auton kohtalosta sopiminen. Mulla on siis pieni ja rakas auto, josta en millään raaskisi vuoden takia luopua. Etenkin kun se on kaikin puolin soiva peli edelleen, vaikka ikää jo onkin. Mun on vaikea kuvitella, että vuoden päästä palatessani löytäisin yhtä hyvää ja edullista (kaikin puolin) purkkia yhtä edullisesti. Siispä olenkin tässä pohtinut jättääväni sen kaverin hellään huomaan ylläpito-, vakuutus-, ja verokuluja vastaan. Tämähän tarkottaa sitä, että mun pitäis sopia kaiksita yksityiskohdista, siivota, ja tsekata purkki siihen kondikseen, ettei se heti viikon jälkeen leviä tonne tielle.
Vakuutus. Tää on kyllä yks murheenkryyni. Jostain pitäisi löytää kattava, mutta suht edullinen matkavakuutus. Ei oo muuten niin helppoa kuin mitä luulisi. En halua jättää asioita tekemättä ja kokematta sen takia, etten ole varma kattaako mun vakuutus mahdollista damagea. Haluan voida rauhassa katkaista jalkani jossain kalliokiipeilyssä ja saada asianmukaista hoitoa niin, että joku muu kuin minä maksaa. Ja lisäksi kaikkien yhtiöiden iloksi pelaan rugbya, ja haluaisin ehdottomasti jatkaa treenaamista lajin kuningasmaassa. Jos vakuutusta ko. lajille on vaikea löytää jo Suomessa pelatessa, ei tilanne ainakaan helpotu, kun kerrot lähteväsi reissuun. Seuraava homma onkin selvittää, voinko ottaa australialaisen vakuutuksen rugbya varten, vaikken maan kansalainen tms. olekaan.
Jottei ihan vakavaksi ja työlääksi mene, niin on tässä muutamia varsin hauskojakin juttuja tiedossa. Nimittäin reissu Tallinnaan 17. - 20. 2. irlantilaisvahvistus Sarahin kanssa. Tutustuttiin Unkarissa kesällä, ja ollaan pidetty enemmän ja vähemmän yhteyttä myös sen jälkeen. Tästä reissusta tulee varmasti varsin ikimuistoinen. Paino sanalla varmasti, mikäli mennään samoilla meiningeillä kuin Unkarissa.
Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä Snow Rugby. Tää itseasiassa sattuu just viimeiselle viikonlopulle ennen mun lähtöä. That's what I call a farewell party! Luvassa on siis viikonloppureissu Jyväskylään rugbyn, hassujen asujen ja hyvien bileiden merkeissä. Tästä varmaan tulee jonkin sortin dokumenttia jälkeenpäin.
Rugbysta muistuikin mieleeni vielä yksi listalle laitettava asia, nimittäin helvetin kirkas, kestävä ja peittävä kynsilakka. En välttämättä halua esitellä mustuneita varpaankynsiäni (kiitos nappisten, joilla kesti "hieman" aikaa muotoutua jalkaan) missään kesäisissä varvastossuissa.
Siinä kait ne isoimmat. Välissä pitäis toki tehdä töitä ja treenata niin paljon kuin suinkin. Jossain takaraivossa kytevä paniikki ei siis liene ihan turha. Positiivista tosin on, että ne pelkoperseessä -tunnelmat alkaa pikkuhiljaa muuttua sellaisen tervehenkisen hysteerisen jännityksen suuntaan.
Poika lupasi viikonlopun aikana hoitaa asuntoasiaa. Meillähän ei siis ole (vieläkään) kämppää, mikä alkaa pikkuhiljaa huolestuttaa. Mua siis. Pojalla on edelleen tää perusaustraliainen No worries -meininki. Hommat kyllä hoituu. Välillä mietin, mikä D vitamiinin yliannostus niistä kaikista tekee niin positiivisia. Kaikki tuntuu olevan niin No worries ja Don't stress. Mä luulin olevani aika stressitön ihminen, mutta Poikaan verrattuna vaikutan varsin neuroottiselta. Onneksi esim . tää asuntoasia on jotain mihin mä en voi vaikuttaa. On vaan luotettava siihen, että mulla on kämppä missa asua siihen mennessä kun lentokoneen pyörät koskettaa Australian maaperää.
np. Husky Rescue - Fast Lane
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Aamukauhuja.
Viimeinen kuukausi pyörähtää käyntiin. Päälimmäinen olotila on puhdas kauhu.
Pää ei tajua asiaa tavallaan vielä ollenkaan, jotenkin se tuntuu liian suurelta käsittää. Tuntuu ihan epätodelliselta aina, kun jollekin kertoo. "Mä olen lähdössä vuodeksi Australiaan." Siis Minä. Vuodeksi. Australiaan. Kaiken sen jälkeen mitä mun elämässä on sattunut ja tapahtunut. Ja kun ihmiset sitten toteavat että "kuin siiistii!" niin mä hymistelen siinä ihan paska jäykkänä, että niinhän sen pitäis olla, nyt just ei vielä tunnu siltä.
Ja se vuosi. Se tuntuu tällä hetkellä tosi pitkältä. Miten mä voin jättää kaiken tänne? Mitä jos jotain käy, eikä mikään ole ennallaan kun palaan. Etenkin noiden koirien jättäminen pelottaa ihan_hirveesti.
Ja sitten toisaalta. Tällaista kahden maan ja kulttuurin välissä sompailua tää homma tulee olemaan aina, mikäli tämä homma kestää. Tää vuoden pätkä on vasta alkua. Jos joskus päästäisiinkin siihen pisteeseen, että mulla olisi passin kannessa myös emu ja kenguru, ei se musta australialaista tekisi yhtään sen enempää, kuin suomipassi Pojastakaan. Kun koko elämäänsä ei voi sinne pallon toiselle puolelle kärrätä. Ei sukua, ystäviä, kulttuuria, tapoja, perinteitä, tuttuja maisemia tai tärkeitä paikkoja. Jompi kumpi meistä on jatkuvasti enenmmän tai vähemmän pois kotoa.
Nyt lähden töihin kartuttamaan matkakassaa. Äiti just tossa kysyi, että milloin mun viimeinen työvuoro on. Tajusin että herranjumala sentään, munhan pitää kohta alkaa miettiä, milloin ja miten asian ilmoitan töissä. Siellä kun ei tosiaan tiedetä mun suunnitelmista vielä mitään. Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen vuokratyöläinen, eli meitä tulee ja menee. Voin siis lähteä hyvillä mielin kusematta kenenkään muroihin tai polttamatta yhtään siltaa takanani. Mitään irtisanomisaikaa mulla ei myöskään ole, mutta ehkä tosiaan pitäis vähän laskea ja miettiä, että milloin sen viimeisen vuoronsa haluaa tehdä.
Pää ei tajua asiaa tavallaan vielä ollenkaan, jotenkin se tuntuu liian suurelta käsittää. Tuntuu ihan epätodelliselta aina, kun jollekin kertoo. "Mä olen lähdössä vuodeksi Australiaan." Siis Minä. Vuodeksi. Australiaan. Kaiken sen jälkeen mitä mun elämässä on sattunut ja tapahtunut. Ja kun ihmiset sitten toteavat että "kuin siiistii!" niin mä hymistelen siinä ihan paska jäykkänä, että niinhän sen pitäis olla, nyt just ei vielä tunnu siltä.
Ja se vuosi. Se tuntuu tällä hetkellä tosi pitkältä. Miten mä voin jättää kaiken tänne? Mitä jos jotain käy, eikä mikään ole ennallaan kun palaan. Etenkin noiden koirien jättäminen pelottaa ihan_hirveesti.
Ja sitten toisaalta. Tällaista kahden maan ja kulttuurin välissä sompailua tää homma tulee olemaan aina, mikäli tämä homma kestää. Tää vuoden pätkä on vasta alkua. Jos joskus päästäisiinkin siihen pisteeseen, että mulla olisi passin kannessa myös emu ja kenguru, ei se musta australialaista tekisi yhtään sen enempää, kuin suomipassi Pojastakaan. Kun koko elämäänsä ei voi sinne pallon toiselle puolelle kärrätä. Ei sukua, ystäviä, kulttuuria, tapoja, perinteitä, tuttuja maisemia tai tärkeitä paikkoja. Jompi kumpi meistä on jatkuvasti enenmmän tai vähemmän pois kotoa.
Nyt lähden töihin kartuttamaan matkakassaa. Äiti just tossa kysyi, että milloin mun viimeinen työvuoro on. Tajusin että herranjumala sentään, munhan pitää kohta alkaa miettiä, milloin ja miten asian ilmoitan töissä. Siellä kun ei tosiaan tiedetä mun suunnitelmista vielä mitään. Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen vuokratyöläinen, eli meitä tulee ja menee. Voin siis lähteä hyvillä mielin kusematta kenenkään muroihin tai polttamatta yhtään siltaa takanani. Mitään irtisanomisaikaa mulla ei myöskään ole, mutta ehkä tosiaan pitäis vähän laskea ja miettiä, että milloin sen viimeisen vuoronsa haluaa tehdä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)