Ainiin helvetti.

Nythän on Juhannus.

Tukehtukaa grillimakkaroihinne, elkää polttako saunaa. Elkääkä mökkiä. Ja se uiminen jurrissa ja mitänäitänyt oli.

Mä vedän tän kunniaksi viikonloppuna Salmarilla kalsarikännit ja pakotan Pojan kuuntelemaan Suomi-iskelmiä koko illan. Soittolistalta löytyy ainakin Eppuja, Leeviä, Hectoria ja Juicea, ja loppuillasta varmaan jotain Frederikkiä ja Mikko Alataloa. Ruokana on keitettyjä normipottuja ja pannulla mustaksi paistettuja grillimakkaroita. Jälkiruuaksi olutta ja pakastemarjoja. Lähes autenttinen sauna experience saadaan istumalla sähkölämmittimen edessä(tulee muuten äkkiä kuuma), ja venesataman vesikin alkaa olla sitä suomalaiselle tuttua aivanvitunkylmää, että eikun sinne vaan kastautumaan. Vaihtoehtoisesti toi kylmä suihku 15c kylpyhuoneessa on kans ihan ok.

Illan asuna toimii mahdollisimman rumat vaatteet, ja Offin sijasta voidaan autenttisen mökkituoksun takaamiseksi suihkutella ilmaan torakkamyrkkyä.

Nukun muuten edelleen se myrkkytönikkä sängynvieressä, sen verran jääny traumoja. Saa nähä millaset suomitraumat aiheutan tuolle herkkähipiäiselle australialaiselle. Voi olla että se lennättää mut synttäreiksi Aucklandin sijaan takas Helsinkiin jollain Chinahell airlinesilla ja 46h vaihdoilla.

Talvi

on vissiin tullu ihan kunnolla. Ei tarkene ilman nahkatakkia enää ees päivällä. Voi harmi. Onneksi nyt voi pitää luvan kanssa pipoa 247. Tätä on odotettu, ostin meinaan jo joku aikaa sit ehkä maailman ihanimman Billabongin jättipipon.

Mitäs muuta.

Asiat etenee. Hitaasti ja epävarmasti, kuten tapoihin kuuluu, mutta sainpahan jotain aikaiseksi ja hinasin itseni anniskelupassikurssille. Tämänkin olisi voinut toki suorittaa verkkokurssina, eli kotisohvalla mukavasti pyjamassa istuen(niinkuin 90% ajasta muutenkin), mutta eipä taas menny hommat niinkuin Strömsössä. Koska aiheesta aiheutunut lievä turhautuminen on nyt jo vähän mennyttä, niin lainaanpa aihetta käsittelevää Facebookstatusta parin päivän takaa:

"Ihan pikkasen lähtee järki näiden virallisten asioiden kans täällä. Verokortit ja anniskelupassit ja medicare kortit ja sun muut. Verokortissakin kestää KUUKAUSI. Excuse me. Ja mites sit tommonen et kaikkiin online hakemuksiin tarvii jonku passikopion, joka on viranomaisen hyväksymä, eli tyyliin kopio passista--->kyttikselle--->leima--->skannaa koneelle ja sit vasta lähetä sun hakemus. Tämän takia mm. en pysty käydä anniskelupassiin oikeuttavaa kurssia netissä, tai siis voisin jos kävisin tän rumban näistä kopioista ja sun muista, luoja ties mistä välivaiheista.Mutta vähemmän levii pää, kun maksan 30aud lisää ja istun päivän kurssitettavana. Ja mites toi medicare sitten. Meen paikalliseen toimistoon sitä hakemaan niin virkailijalla ei oo mistään mitään hajua, ja aikansa pengottuaan väittää ettei mulla olis ees korttiin oikeutta. Mjahas. minä sitten siellä opastan että kyllä muuten on. No, en saanut korttia, koska helvetin sadan pisteen tunnistamissysteemi. Josta siis passi on 30 pinnaa ja ajokortti toiset 30, eikä suomikortti välttisti käy. Loput 40 pinnaa pitäis sit tulla vaikka just tosta medicarekortista, pankkikortista ja vaikka sähkölaskusta tai mistä vaan....Ja joo. En viittii ees alottaa siitä, miten meni kun yritin hankkia paikallisen ajokortin. Mutta tunti toimistossa, eikä oo korttia, kertonee jotain."

 Ja toinen:


"Soitat kyttikselle kysyäksesi, että onkohan niillä virkailijoita paikalla tänään, että sais allekirjotettua yhen helvetin paperin. Eipä tietenkään ole (kuka nyt toimistossa ois noin niinku keskiviikkona klo 14). Kysyt että millonkohan siellä ois joku sit paikalla niin vastaus on että en tiedä. EN TIEDÄ?! koska virka-aikana keskellä viikkoa onkin niin helvetin vaikeeta olla töissä. MULLA LÄHTEE JÄRKI IHAN OIKEESTI. Joku Espanja kaikkine siestoineenkin tuntuu olevan paremmin organisoitu."


Koska siis hommat nyt ei aina täällä tosiaan suju, niin aikani kiukuteltuani totesin, että säästyy ehkä omat ja muiden (lue: Pojan, poliisin, postivirkailijan ja vähintään yhen nettitestipalvelun onnettoman asiakaspalvelijan) hermot, jos maksan muutaman kympin lisää ja hinaan itseni kuudeksi tunniksi kurssille ihan paikanpäälle. (Voisin puida tätä ihanaa kaikkien virallisten asioiden hoitamisen vaikeutta. Mutta en jaksa. Pitäis muutenkin olla jo nukkumassa.)

Näin siis tein, ja kurssi oli yllättävän ok. Yleensähän kaikki tällaset koulutukset on about yhtä mielenkiintosia, kun joku maalin kuivumisen kuuntelu. Tää meni kuitenkin nopeesti, ja mielesäni pyörittelin silmiä näille alkoholilaille. Ei vaan voi ymmärtää. Jotenkin kelasin että pärjätäänhän me hitto Suomessakin, rapajuoppojen luvatussa maassa, vähemmällä. Jos meille voi myydä vaikka prikallisen fisuja, niin miksei täällä saa yhtä tequilaa iltapäivällä. Johtuu ehkä siitä, että yleensä näissä myyntitilanteissa oon ollu siellä tiskin toisella puolella tilaamassa niitä lärvilautasia turpa tötteröllä, mun ei luojan kiitos oo tarvinnu niitä kenellekään myydä. Mutta silti. En mä oo rekisteröiny mitään massiivisia järjestyshäiriöitä juuri koskaan missään, tai varsinaisesti nähny mitään ihan överiä. Ja kuitenkin ihan jonkin kerran on tullu erinäisissä anniskeluravintoloissa nuohottua. Toinen juttu on toki, että paljonko ne mun tequilassa kelluvat aivot rekisteröi aamukahden aikaan yhtään mitään, saati että niillä lokinkivittäjän silmillä näkis omaa juomaansa pidemmälle. Mutta you got the point. Jos oot kännissä ärsyttävä mulkku, niin ei siinä shottienmyyntikiellot paljoa paina. Mutta kun tuntuu että näiden mulkkujen takia viedään se oikeus hauskanpitoon myös niiltä normaaleilta hilpeiltä humalaisilta. Toinen syy on varmaan joo joku terveysvalistus. Mutta camoon. Aikuinen ihminenhän kyllä pämppää jos siltä tuntuu, vaikka  varmasti tietää että riskejä on. Käsi ylös jos et tiedä, mä voi luetella heti kymmenen mun koulutusmonisteesta.

No se siitä. itse koehan oli täysin avoimen kirjan kanssa suoritettava monivalintakoe, joka oli ohi about viidessä minuutissa. Semmonen et voi feilaa -testi, jonka perusteella koulutettu simpanssikin vois käyttää kaljahanaa luvan kanssa. Lopputuloksena mulla on nyt siis paikallinen anniskelupassi sit. Ei muuta kuin uraa luomaan. Paikallinen yökerho oli ainakin yhessä vaiheessa palkkaamassa jotain topless baarimikkoja. Kuulostaa niin mun jutulta. Harmi, että oon tässä viikon verran lämpänny paikallisen pienpanimon porukkaa, että palkkaisivat mut töihin. Lupasivat ilmotella ens viikolla. Jos se ei natsaa, niin joutuu vissiin alkaa kaivella alusvaatelaatikkoa ja arpoo, että mitkäs näistä venyneistä ja kulahtaneista henkkamaukkaliiveistä vakuuttais parhaiten ton yökerhon staff managerin. 

Tällasta siis tänne. Mitäs muuta. Irkkutyttö Sarah kävi kylässä, ja nään sitä taas huomenna. Tästä siis lisää.

Käytiin kattomassa rugbya, ja nykyään myöskin pelaan taas. Jee.

Ilmat on ihan paskat, ja mulla on kylmä. Oli onnenkyyneleet lähellä, kun posti toi äitin lähettämän Volcomin verkkatakin, josta jo kerran meinasin luopua. Nyt en meinaa luopua siitä edes öisin. Vielä kun Jumpinin saisin tänne. Poika huokailee helpotuksesta, koska tietää sen olevan liian painava lähetettäväksi. Toi mun pastellisävyinen fleecepyjama on kuulemma ihan riittävän hirvee. Se ei vaan tajuu.

Niitä kuvia ois ihan hirveen kiva saada tänne, mutta hirveen harvoin tulee kameraa kannettua mukana. Puhelimella oli hirveen näppärää aina näpsiä semmosia pieniä tilannekuvia. Vaikka mun vanhassa Lumiassa huono kamera olikin, oli se sentään kamera. Tän hetkinen  puhelin on Pojan vanha simpukkapuhelin vuodelta en_edes_tiedä, ja vetelee viimesiään. Needless to say, sillä voi soittaa ja lähettää viestin. Siinä kaikki. Voin sanoa, että niin paljon kuin älypuhelimia aikanaan vastustin, niin joo. Oon myyny sieluni. Pitäis varmaan pistää pystyyn joku megamuotiblogi ja pyytää Samsungi sponsoriksi. Voisin yhen Galaxy s3 ottaa ihan mielelläni. Lupaan perustaa sille vaikka ihan oman blogin.

Nojoo. Koska mulla ei sen suurempia asioita taaskaan ole, niin lopetanpa tähän enneku alkaa kyllästyttää. Oikeesti voisin kyllä vielä lätistä vaikka tänpäiväsestä kauppareissusta, mutta kello on 12 yöllä ja mun pitäis pakata huomisen kamat. Lähetään siis Manlyyn. Ehkä.

Ainiin. Kun äiti kuitenkin ehkä luet tätä. Parin päivän sisään pitäis postilaatikkoon kolahtaa Johanna Tukiaisesta kertova paljastuskirja. Pistätkö tulemaan tännepäin joutessas, niin saan talvilukemista. Kiitti!

Viikonloppu

Viikonloppu meni Lithgowssa. Pojan siskon piti päästä niille nurkille siellä järjestettävien debytanttitanssiaisten takia, ja luvatiin sille kyyti. Tarkoitus oli lähteä torstaina, mutta Pojalle tuli työjuttuja perjantaille, joten päästiin lähtemään vasta perjantaina iltapäivällä. Siskon kanssa hypättiin junaan perjantaina ja treffattiin Poika puoleltapäivin Strathfieldissa. Ja eikun suunta kohti vuoria. Matkalla pysähdyttiin mummolassa Springwoodissa. Springwoodissa on muuten ehkä maailman paras kanahampparipaikka, ja sieltä oli pakko hakea kounas tälläkin kertaa. Lounaan jälkeen jatkettiin matkaa. Tehtiin vielä pikapysähdys Katoombassa, ja noukittiin yksi samoille nurkille menevä perhetuttu kyytiin.Lithgowssa oli KYLMÄ. Ihan kuin Suomessa joskus lokakuussa. Hrr.

Perjantai-ilta meni varsin rauhallisesti. Alunperin meilläkin oli Pojan kanssa tarkoitus mennä tuonne tanssiaisiin, mutta koska liput oli 60 dollaria ja pukukoodina kokopitkä iltapuku, niin päätettiin jättää välistä. Liian kallis paukku, eikä suoraan sanottuna niin kiinnostava muutenkaan. Kyseessä on siis vanha, vanha perinne. Koska mun aivot on vähän solmussa näin aamuisin, niin tässäpä Wikipedian tarjoama selitys asialle. "Aikoinaan nuorten aristokratiaan tai yläluokkaan kuuluvien naisten seurapiireihin astumista sanottiin debytoinniksi. Alkujaan debyytti toteutettiin tanssiaisten tai kutsujen muodossa. "Ensiesiintyminen" oli merkki siitä, että debytantti on saavuttanut aikuisuuden ja debyytissä hänet esiteltiin muodollisesti mahdollisille kosijoille ja näiden perheille."  Tuolla kuvio ei niinkään liity yläluokkaan tai seurapiireihin, vaan ihan vaan yhteisöön ylipäätään.

Tanssiaiset jäivät siis meiltä välistä, ja sen sijaan käytiin syömässä Pojan kavereiden kanssa Secret Garden -nimisessä ravintolassa. Aivan ihanat ruuat, ja mikä parasta,  BYO, eli bring your own drinks. Tilasin mangolla ja camembert juustolla täytettyä kanaa, ja jälkkäriksi ihan taivaallista suklaamoussea, joka pistettiin pojan kanssa puoliksi. Ruokailun jälkeen jatkettiin iltaa tavallistakin hiljaisemmassa Lithgown keskustassa. Koska suurin osa porukasta oli tanssiaisissa, oli meno niin uskomattoman kuollutta, että luovutettiin suosiolla jo puolenyön maissa. 

Seuraava päivä meni pyöriessä Lithgown keskustassa, kun tuo manchild of mine kävi ostamassa kaverinsa kanssa uuden Game Boyn. Lisäksi haettiin halvasta kinkkipaikasta lounas. Iltasella oli taas luvassa olutta ja kavereita, ja tällä kertaa porukkaakin oli liikenteessä vähän enemmän. Workmen's clubin yhteydessä olevassa yökerhohirvityksessä oli one piece -teemailta, ja näitä erinäköiseen jumpsuiteihin pukeutuneita ihmisiä pyörikin sitten ympäri kylää. Court housessa oli yllätävän hyvä meno, kiitos paikallisen coveribändin. Pakko oli kuitenkin lähteä suht aikaisin, koska herätys aamulla oli jo seiskalta. Siskon kun piti ehtiä Gosfordista 11:sta lähtevään junaan.

Siispä aamulla kukonlaulun aikaan kamat autoon ja kotio. Nukahdin jo ennenkuin päästiin Lithgown ulkopuolelle, ja nukuin koko matkan kotipihaan asti. Autosta ryömin suoraan sohvalle jatkamaan uniani siksi aikaa, kun Poika kävi viemässä Siskon junalle.

Iltapäivällä käytiin vielä Jamien ja Brendanin kanssa Six Strings -olutpanimolla lounaalla. Oon muistaakseni tuosta paikasta ja sen taivaallisista oluista maininnut aikaisemminkin. On ne vaan hyviä. Tällä kertaa tyydyin ihan vaan yhteen pale aleen ja tummaan chaiolueen. Toi chaiolut oli niiiiiin hyvää. Ruuan kanssa oli jotain hämminkiä ja sen tulo kesti pienen ikuisuuden, mikä vähän harmitti. Tarkoitus kun oli käydä ihan vaan pikalounaalla ja viettää kotipäivä, sen sijaan päädyttiin kuluttamaan tuolla panimolla hyvät kolmisen tuntia. Ruoka oli kuitenkin odottamisen arvoista, ihanat burgerit ja ribsit. Loppupäivä meni sitten ihan vaan sohvannurkassa köllötellen ja Simpsoneita katellen. Kaikesta nukkumisesta huolimatta olin niin poikki, että ryömin peiton alle jo iltakahdeksalta, ja nukuinkin iloisesti kellon ympäri.

arkea, arkea.

(kirjoitettu  21.5, jostain syystä ei julkaistu)

Enpä oo jaksanut päivittää, kun mitään ihmeitä ei viimeaikoina ole tapahtunut. Pitäis varmaan muuttaa vähän tätä konseptia että tulis kirjoteltua useammin. Tästä jokseenkin samaa kaavaa toistavasta arjesta kun ei paljon kerrottavaa ole. Ihan samanlaista se on kuin Suomessakin. Ehkä pitäis ruveta trendikkäästi kuvailemaan vaikka päivän asuja tai ostosreissujen saldoa. Tosin enpä tiedä kuinka kiinnostavaa olisi katsella kuvia mun ostoksista (tässä tänään ostin leipää, pastaa, pastakastiketta ja paskapaperia. Vaihtelun vuoksi ostin tällä kertaa värikästä paskapaperia entisen valkoisen sijaan, seuraavassa postauksessa kerron, kumpi toimii käytössä paremmin. Lisäksi kerron myös, onko ostamani Dolmio Bolognese parempaa kuin viimeviikkoinen Tomaatti-mozzarellakasitke.) Voisin toki ottaa myös esim. asukuvia. Kuusi seitsemästä on todennäköisesti osastoa löllikset/helvetinrumapyjama. Nojoo. Jotain yritän keksiä kuitenkin.

Ollaan oltu paljon ihan kotona myös viikonloppuisin, koska Gosfordin yöelämän voi tiivistää about kolmeen lauseeseen: Mennään ulos syömään. Mennään hotellille kaljalle. Tullaan kotiin. Vaihtoehtona hotellikaljalle on, että istutaan iltaa Brendanin ja Jamien luona. Tää paikka on viikonloppuisin ihan kuollut, porukka lähtee bailaamaan Terrigaliin, ja mitä sitä porukkaa oon nähnyt niin kiva mutta ei kiitos. Ihan mielelläni lojun hiljaisen pubin nurkassa ja seuraan rugbya ja kyläjuoppojen edesottamuksia.

Talvi tulee vauhdilla, päivät lyhenee, viideltä on jo pimeää. Ja ekaa kertaa on oikeasti välillä kylmä. Kaikkia tuntuu suuresti huvittavan, että minä olen se heikoin lenkki, ja aina ekana valittamassa kylmyydestä. Koska mähän oon Suomesta, mun pitäis olla tottunut. Mutta kun en ole. Palelen helposti ja vihaan kylmää. Asunto on ollut jokseenkin vilpoinen jo jonkin aikaa, mutta mun mitta tuli täyteen pari viikkoa sitten, kun palattiin parin päivän Manlyn reissulta kotiin ja kämpässä oli valehtelematta maksimissaan 15c. Pojan mielestä edes se ei ollut mitenkään paha, mutta mulla palo hermot about sekunnissa ja totesin, että lähden vaikka bussilla kauppaan, mutta se patteri hankitaan nyt. Ajoi se sitten mut onneksi kauppaan, ja nyt tossa keskellä olohuonetta töröttää tommonen uskomattoman ruma, mutta ah, niin ihanasti lämmittävä puhaltava patteri. Nam. en edes halua tietää millanen sähkönkulutus tossa vermeessä on, mutta se ehdottomasti pelasti mun talveni. Poika kattoo kun hullua, kun makoilen ihan ton puhaltimen vieressä. Jotta varmistaisin oman lämpimäänä pysymiseni, ostin myös uskomattoman ruman ja mukavan fleecepyjaman. Se saa mun jumpsuitinkin näyttämään imartelevalta.

Olen edelleen vailla töitä, mikä muuten syö niin pirusti välillä. Yli 30 paikkaan oon CV:n jättänyt, yhdestäkään ei olla oltu yhteydessä. Tuntuu suoraan sanottuna tosi paskalta, vaikka kyllähän sen tiesi, että vaikeaa tulee olemaan. Tuskinpa silti tilanne olisi näin huono, jos olisin Suomessa. Ulkomaalainen on aina ulkomaalainen. Yritän pitää pään pystyssä ja jaksaa etsiä ja hakea, mutta kyllähän se masentaa, kun en pääse edes haastatteluun asti.

Tällä hetkellä koko kylä on jotenkin hiljentynyt. Mun päivät kuluu enemmän  ja vähemmän pyöriessä ympäri tätä pikkukaksiota, koska rehellisyyden nimissä täällä ei juurikaan ole mitään tekemistä. Varsinkaan yksin, ja kavereita mulla ei tällä alueella ole. Siispä kotivaimoilen ja koetan kuluttaa aikaa siivoilemalla ja ruuanlaiton parissa. Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä mulla on oikeesti siisti koti. Kertoo jotain mun tekemisenpuutteesta. Välillä hyppään bussiin ja painelen Erina Fairin ostoskeskukseen kuluttamaan aikaa, mutta sekin on vähän turhaa kun rahaa mihinkään ylimääräiseen ei nyt ole, kun ei ole tulonlähdettäkään. Poika on töissä matkoineen 13h, eli meidän yhteinen aika viikolla on aika olematon. Pitkiä on mun päivät.

Vähän on siis matalalentoa tämä homma aina välillä, ja viimeaikoina on kyllä ollut semmonen olo, että oispa jees olla Suomessa. Mulla ei onneksi ollut mitään odotuksia koko homman suhteen, ts. en tullut tänne reppu selässä vuosikausia asiasta haaveiltuani ja olettanut tän olevan joku onnen kaukoranta, johon laineet liplattaa. Ois meinaan aikamoinen pudotus todellisuuteen. Helppoa kun ei tunnu olevan noilla reppureissaajillakaan, töistä on helvetillinen kilpailu, ja kusettajia ja hyväksikäyttöä etenkin farmityön puolella tuntuu olevan paljon. Mä olen enemmän ja vähemmän sidottuna tähän yhteen paikkaan, ainakin nyt toistaiseksi. Mulla ei itse Australiaan ollut mikään hinku tulla, enkä täällä ilman Poikaa edes olisi. Sen kummemmin en ala ihmissuhteitani näin julkisesti setvimään, mutta sen uskallan sanoa, että vaikka oleminen täällä onkin välillä hankalaa, en silti voisi olla onnellisempi. Uskon että tää tästä vielä iloksi muuttuu, toi kärsivällisyys ei vaan koskaan ole ollut niitä mun vahvoja puolia, ja välillä turhauttaa kun asiat ei järjesty kaikkihetinyt.

Vuosi

Tuli tuossa tuon Pojan kanssa vuosi tätä kuviota täyteen, ja käytiin sitä vähän juhlistamassa viikonloppuna. Mitään erityistä ei suunnitelmissa ollut, kumpikaan kun ei mistään överilässynläästä perusta. Alunperin tarkoitus oli käydä Tarongan eläintarhassa Sydneyssä perjantaina, mutta jokseenkin epävakaa sääennuste muutti suunnitelmia, ja perjantai olikin sitten ihan kotipäivä. Sain taas todeta kuinka loistavasti nämä sääennusteet täällä pitävätkään paikkansa, meinaan ainakin täällä aurinko paisteli ihan iloisesti ennustetusta kaatosateesta huolimatta. Tiedä sitten miten Sydneyssä.

Siispä siirrettiin suunnitelmat lauantaille. Ensin käytiin aamusta katsomassa yhtä asuntoa, johon toivottavasti päästäis muuttamaan. Kiva, pieni, vähän uudempi kaksio ihanan hiljasella paikalla. (tilannepäivitys 5.6: asunnolla kolme hakijaa lisäksemme, mitään ei ainakaan vielä ole kuulunut.). Koska näyttö oli vasta klo 11, päästiin lähtemaan Sydneyyn sen verran myöhään, että skipattiin eläintarha ihan suosiolla. Viisaammat ovat kertoneet, että siellä saa helposti kulumaan viisi-kuusikin tuntia, ja me ehdittäisiin sinne vasta iltapäivästä. Pikaisen palaverin jälkeen päädyimme Darling Harborin Sea Lifeen, jossa muutenkin halusin päästä käymään.

Sea Lifesta mulla ei juurikaan ole onnistuneita kuvia, kaloja on yllätävän hankalaa kuvata. Nopeita ovat, pirulaiset. Mutta hienohan tuo paikka oli. Oli jos jonkinnäköistä fisua, isoa ja pientä. Merihevosia, haita, rauskuja ymsyms. Ainut hermoja kiristävä asia oli ympäriinsä juoksevat ja kiljuvat lapset, joita muuten oli paljon. Ei lapsissa mitään vikaa, mutta kun ne ei osanneet käyttäytyä ollenkaan, ja tilat olivat pienet ja käytävät ahtaat. Nojoo.

Akvaarioreissun jälkeen käppäiltiin Pancakes On The Rocksiin vetämään pannukakkuähkyt. Ihan maailman paras pannaripaikka, mutta voi luoja ne annokset on valtavia. Mun annoksessa oli kaks isoa pannaria, kermaa, vaniliajäätelöä, banaania ja vaahterasiirappia, Poika otti jonkun överisuklaajutun. Namnam. Tällä kertaa sain alas kahdesta pannukakustani puolitoista, jonka jälkeen oli pakko luovuttaa. Pannareita sulateltiin käppäilemällä ympäri keskustaa. Olin aikaisemmin nähnyt mainoksen jostain valoshowsta Darling Harborissa, ja kun nyt kerran niillä nurkilla oltiin jo valmiiksi, päätettiin jäädä odottelmaan ja tsekkaamaan mistä on kysymys. Lisäksi illemmalla olisi vielä viikottainen ilotulitus. Aikaa oli sopivasti tapettavaksi, siispä Pump Houseen oluelle. Kallista, mutta niin hyvää.

Itse valoshow osoittautuikin sitten pettymykseksi. parit suihkulähteet synkronoitu musiikin tahtiin ja sekaan heijastettiin erivärisiä valoja. Homma oli reilussa vartissa ohi. Lisää ohjelmaa olisi vissiin ollut luvassa vähän myöhemmin, muttei jaksettu jäädä odottelemaan. Siispä myös ilotulitus jäi tällä kertaa välistä. No, ei haittaa. Päästiin ajoissa kotiin, ja ehdittiin vielä kipaista kaupasta vähän fiinimpää viiniä ja parempaa olutta. Samalla reissulla kävi kutsu myös Brendanin ja Jamien luo, jossa loppuilta vierähtikin hyvän musiikin ja hyvän seuran parissa.

Sellasta tänä vuonna. Saas nähdä, missä ja millaisissa tunnelmissa ollaan vuoden päästä samaan aikaan.

Urheilukulttuuria australialaisittain

 (Jatkamme blogia nykyhetkestä. Päivitystauon aikana tapahtuneita juttuja joko kirjoitan ylös tai sitten en. Paineita en jaksa asiasta ottaa. Jatkossa kuitenkin toivottavasti jaksan päivitellä ahkerammin, jottei vastaavaa tapahdu.)

Siitä asti kun varmistui mun lähtöni Aussilaan, olen odottanyt yhtä asiaa. Rugbya. Rugbykärpänen puri jo kotisuomessa, jossa laji on kuitenkin vielä tuntematon ja kuviot todella pienet(mutta sitäkin asialle omistauneemmat!).

Olin siis lievästi järkyttynyt tajuttuani, että päädyin yhteen niistä helvetin harvoista kaupungeista jossa on ammattilais jalkapallotiimi, muttei ammatilaisrugbya. WTF. Vain mun tuurilla. Eurooppalainen jalkapallohan on täällä jokseenkin pieni juttu rugbyyn ja aussifudikseen verratuna, mutta koska meitä lähinnä oleva ammatilaisrugbyjoukkue on Sydneyssä, pitää ihmisten innostua jostain. Vaikka väkisin. Siispä täällä rakastetaan jalkapalloa ja Central Coast Marinersia. Poika selittikin, että mikäli tällä alueella olisi yksikin rugby league joukkue, ei jalkapallo kiinnostaisi ketään. Onneksi tuolla meidänkin Blue Tongue stadionilla pelataan silloin tällöin myös NRL(National Rugby League) pelejä, ja jalkapallokausikin on ohi(jes).

Menipäs monimutkaiseksi. Täällä siis jalkapallosta puhuttaessa pitää tietää asianyhteys. Jalkapalloksi kun kutsutaan niin eurooppalaista jalkapalloa, jenkkifudista, NRL(National Rugby League):aa, union rugbya kuin AFL(Aussie rules football):aakin.

Olenkin siis ollut enemmän kuin täpinöissäni tänne päästyäni, täällä kun rugbya tulee joka tuutista. Vähenee muuten kummasti perheriidat, kun sama urheilulaji kiinnostaa molempia. Onpa käynyt niinkin, että minä olen halunnut pubiin seuraamaan peliä enemmän kuin tuo toinen puolisko, jos hyvä peli ei ole kotitelkkarista näkynyt. Unionia kun näkyy vain maksukanavilla ja meillä ei niitä ole. Ei sillä, paremman puutteessa seuraan liigaa ihan tyytyväisenä, ja torstai-illan fudiksesta kotisohvalla muutaman hyvän oluen kanssa onkin muodostunut semmonen vakkari-viikonlopunaloitusrituaali. Meillä kannatetaan Parramatta Eelsia ja ehkä vähän myös Manly-Warringah Sea Eaglesia. Enimmäkseen homma menee kuitenkin niin, että katotaan mitä sattuu näkymään ja valitaan jompi kumpi joukkue, jota sitten kannatetaan.

Yksi iso toive toteutui, kun pääsin seuraamaan peliä ihan livenä. Perjantaina otimme suunnaksi Manlyn, tarkemmin sanottuna Brookvale Ovalin, Sea Eaglesin kotistadionin, jossa Manly otti yhteen South Sydney Rabbitohsin kanssa.

Australialaiseen tapaan hommat sujuivat taas vaihteeksi vähän sinnepäin, ja yleisen haahuilun seurauksena allekirjoittaneen otsasuoni pullotti jo ennenkuin edes päästiin stadionille. Onneksi sentään saatiin taksi nopeasti ja oltiin perillä suht ajoissa. Ostettiin liput, jonka jälkeen taas yleistä haahuilua ja ihmettelyä, että mitäs syödään. Viereisessä mäkkärissä oli arvatenkin aivan helvetillinen jono, mutta koska stadionilla olisi jonot joka tapauksessa ja ruokakin huonompaa, päädyimme Mäkkiin jonon jatkoksi. Pikainen ruokailu ja vihdoin päästiin itse stadionille.

Tässä kohta odottikin sitten seuraava yllätys. Meillä ei nimittäin ollut istumapaikkoja. Katsomohan toki oli olemassa, mutta kuulemma nurmikkopaikat on ne missä tunnelma on aidoimmillaan. Mjahas. Ok. Hirveen kiva, mutta siinä vaiheessa kun päästiin kaljateltan kilometrijonosta pois, oli nurmikko jo aivan amuttu täyteen enemmän ja vähemmän päissään olevia ihmisiä, ja näkyvyys kentälle nolla. Tarkoitus toki oli olla ajoissa, jotta ehdittäisiin ryysiksen alta pois ja mahduttaisiin istumaan jollekin kusiselle ruoholäntille, mutta paikalliseen tapaan näin ei toki tapahtunut. Että no worries vaan, seistään sitten. Neljän lämpimän kaljatökin kanssa keskellä ihmismassaa. Jee. Tässä kohtaa kiristi jo sen verran päätä, että huomautin pojille vähän vähemmän ystävällisesti, että mitähän helvettiä, sattuiko kukaan muistamaan että tultiin tänne ensisijaisesti seuraamaan peliä, ei juomaan lämmintä ja vetistä kaljaa(josta puolet läikkyy syliin anyway, kun jokapuolella tönitään) ja katsomaan edessä seisovan äijälauman takaraivoja. Aikamme haahuiltiin, kunnes lopulta löydettiin paikka josta näkyi ainakin lähes koko kenttä. Pikkuhiljaa omatkin fiilikset parani, kun pystyi kunnolla seuraamaan peliä.

Pullanaama edustaa

Täällä näköjään se itse peli on sivuseikka. Täällä vedetään ne oman joukkueen fanikamat päälle ja lähdetään porukalla juomaan kaljaa. Jossain sitten joku pelaa jotain peliäkin vissiin välillä. Ei ihan sitä mihin on lätkäkaukalossa tottunut. Tunnelmaa ja ääntä kuitenkin riitti loppuunmyydyllä stadionilla. Yksi tappelu ja muutama vähän roisimpi tällikin nähtiin. Tiukan pelin jälkeen Manly joutui taipumaan pistein 12-20.

Kotimatka olikin taas vaihteeksi vähän työn ja tuskan takana, kun 20 000 ihmistä purkautui ulos stadionilta samaan aikaan. Toki tarkoitus oli lähteä pari minuuttia ennen pelin loppua, mutta eihän se nyt taas ihan niin mennyt ja päädyttiin sinne tungokseen ihmettelmään, että milläs täältä pääsee pois. Mulla lopulta paloi hihat poikien saamattomuuteen ja ilmoitin, että lähden kävelemään kohti Manlya ja otan käsipystytaksin, muut voivat mun puolesta vaikka kävellä koko matkan. Lopulta ne kuitenkin seurasivat ja taksikin saatiin jo muutaman sadan metrin päästä stadionista.

Kaikesta hermoilustani huolimatta tämä ei todellakaan tule jäämään mun viimeiseksi livepeliksi, oli ne isot pojat meinaan sen verran taitavia. Ensi kerralla vaan aikaisemmin liikkeelle ja enemmän suunnitelua, niin pysyy mun skandinaaviset herkät hermotkin kurissa. Talvella muuten pääsen kattomaan State Of Origin -peliä, jota odotan ihan into piukkana jo nyt.

Tää maa on kyllä uskomattioman kaoottinen aina välillä. Jotenkin se ristiriita tän yleisen hälläväliä -kultuurin ja toisaalta todella tiukkojen lakien välillä ei vaan mahdu mun päähän. Ja tää no worries -meininki vaatii kyllä totuttelua varmaan vielä pitkään. Ja minä kun luulin olevani organisointikyvytön, laiska, saamaton ja haahuilija. Täällä mä olen näköjään se nipottaja.

Kuka olisi uskonut.

Featherdale kuvina, osa 2.

Tässäpä siis lisää kuvia Featherdalesta. Klikkaamalla isommaksi. Kaikin puolin ihana päivä. <3

nuo varpaat <3

albiinokemmuruita

lepakoita

bad hair day?

nää kaverit oli kovia höpöttelemään ja keikistelemään ihmisille

tyyppi lämmitteli seinää vasten

nokkasiili, vesinokkaeläimen lisäksi ainut muniva nisäkäs

..ja lisää koaloita. Nää kaverit oli osa yllättävänkin aktiivisia, ja saatoin ehkä ottaa ihan miljoona kuvaa

Lisää kuvateksti

toi asento..

Tää kaveri oli aivan uskomattoman hellyttävä, olisi kerjännyt rapsuja vaikka koko päivän...

...ja myös nautti niistä täysillä.

kattokaa nyt tuota ilmettä <3

Featherdale kuvina, osa 1.

Lopulta perjantaina päästiin Featherdaleen eläinpuistoon. Sinnehän piti siis mennä jo viikkoa aikaisemmin, mutta koska allekirjoittanut yllätys yllätys vähän sähläsi, jäi reissu tekemättä. Vihdoin kuitenkin pääsin näkemään ja paijailemaan koaloita, wallabeja, kenguruita ja vaikka mitä. Olin ehkä pikkusen fiiliksissä. Lisäksi nähtävillä on vaikka ja mitä muitakin australialaisia otuksia. 27AUD oli mun mielestä tosi edullinen hinta ottaen huomioon, mitä kaikkea tuolla näki. Kuvat puhukoot puolestaan. Kuvat saa klikkaamalla isommiksi.

vompatin ruokailuratkaisu

Äiti-ruu ja pikku-ruu

Sieltä se pieni kurkkii

Ollapa koala. Kaverit nukkuu lähes 20h vuorokaudesta. Loput 4h syödään ja tehään vauvoja.

kaveri tuntui ihan villasukalle ja haisi vanhalle eukalyptukselle

äiti ja vähän isompi lapsukainen

sinne se silti tunki pussiin

syötin vähän yltiöystävällistä emua

turistit otti kuvia ja paijaili, ja kaveri vaan makas ja nautti auringosta

tasmanian tuholainen

ihan vähän  vaan nautin.

maailman myrkyllisin käärme. hyi.

Kuulumisia ja viikonloppu Lithgowssa

Olen ollut tän suhteen ihan hirvittävän laiska. Ärsyttää, koska olisi läjäpäin mistä kirjoittaa. Parikin reissua Sydneyyn, Pari reissua Blue Mountainsille ja hitto ROBERT PLANTIN KEIKKA. Yritän. For real. Jotenkin vaan kuukauden takaisten taphtumien kirjoittaminen tuntuu vähän pöljältä, toisaalta taas haluaisin niistä kirjoittaa enkä tämän takia voi kirjoittaa mitään uudempia juttuja...Tadaa. Tällä logiikalla kierre on hyvin pian valmis ja blogi hylätty.

Mutta oikeesti. YRITÄN.

Jos tässä nyt jotain kuulumisiakin kirjottelisi, kun kerran alotin.

Torstaina käytiin syömässä kavereiden kanssa, ja ilta jatkui muutamilla olusilla kerrankin meidän nurkissa. Aamulla aikainen herätys, ja tarkoituksena huristella Ikeaan hakemaan yhtä kirjahyllyä. Sieltä pti jatkaa vihdoinkin Featherdalen luonnonpuistoon koaloita paijaamaan ja Featherdalesta ajella Lithgowhun viikonlopun viettoon, mutta ei taas menny kaikki niinkuin Strömsössä.

Ikeaan päästiin lähtemään vain noin puoli tuntia alkuperäisestä aikataulusta myöhässä(hyvä minä!). Päästiin Ikean parkkipaikalle, jolloin hommat meni mielenkiintoiseksi. Huomasin nimitäin että mun lompakko on kotona. Sen perkeleen käsilaukun sivutaskussa, jota tuskin koskaan käytän, mutta jota sattumoisin olin ulkoiluttanut juuri edellisiltana. Ei ne rahatkaan mitään, mutta siellä oli myös mun henkkarit. Olisi siis pakko ajaa takaisin kotiin(noin 60km), mikä aikataulullisesti tarkoittaisi sitä, että Featherdalen saisi sen päivän osalta unohtaa. Harmitti niin että itku meinasi tulla, mutta minkäs teet. Ainakin sai hyvän kiukun päälle Ikeaa varten.

Ikea oli yhtä perseestä kuin nyt Ikea aina on, mutta saatiin kuitenkin se hylly mitä haettiinkin, ja ilman niin helvetin hidasta kassa-harjoittelijaa oltaisiin helposti oltu ulkona siinä puolessa tunnissa joka otettiin tavoitteeksi. Tämän kirjahyllyn mahduttaminen Suzuki Swiftiin(joka lisäksi oli täyteen pakattu viikonloppua varten) vaati jonkin verran mielikuvitusta, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Ajeltiin takaisin kotiin ja heivattiin hylly matkasta, syötiin pikalounas (vakkari-nuudelipaikan vakkari seafood-annos, nomnom) ja otettiin suunta kohti Blue Mountainseja. Matkalla pysähdyttiin vielä Springwoodissa moikkaamassa Pojan mummoa.

Viikonloppu vietettiin siis jo toista kertaa Lithgowssa, pojan lapsuudenkodissa. Lithgow on vanha, reilu 10 000 asukkaan kaivos"kaupunki" Blue Mountainsien kupeessa, noin 150 kilometrin ja kolmen tunnin ajomatkan päässä Sydneystä, kiitos kerrassaan loistavan(not) ja toimivan(not) tiesuunnittelun. Laskettiin tossa keskinopeudeksi semmonen rapiat 50 kilsaa tunnissa. Aika hyvin, kun puolet matkasta on moottoritietä....

No toisaalta. Mikäpäs siinä hissukseen ajellessa, maisemat on nimittäin aivan mielettömän kauniit. Kuvia ei ole, koska kamera lojui jossain pakattuna. Koska tuota väliä Sydney-Lithgow tullaan kuitenkin sahaamaan jokseenkin säännöllisesti, lupaan(yritän) näpsiä muutaman muiston ja laittaa tännekin. Sitten joskus.

Lithgowssa odottikin seuraavanlainen näky.

Koska metsäpalot ovat täällä vakava ongelma kesäisin, poltetaan metsiä kontrolloidusti näin viileämpään aikaan. Oli se silti aika hurjan näköistä, kun yksi kokonainen vuorenrinne oli tulessa.

Lithgowssa viikonloppu sujui leppoisasti, perjantai ihan vaan kotosalla ja lauantai-ilta sitten parissakin eri pubissa. Alla vielä perjantai-illan tunnelmia:

Laiskaninni

Nyt on tapahtunut niin paljon kaikkea, että juttujen päivittäminen tänne tuntuu lähes ylivoimaiselta. Ei tiedä mistä alottais :) Siispä. Ei, en ole tätä hylännyt, ja tarkoituksena olisi istahtaa alas ja pistää tapahtumat päässä järjestykseen ja kirjottaa tänne. Aika vaan lentää kun on kivaa, ja aina ei ehdi.

Eka kuukausi jo takana, mihin nää päivät häviää?

Torakkaongelma on toivottavasti saatu kuriin ammattimyrkyttäjien toimesta. Kävivät täällä tiistaina, ja seuraavan kerran ensi viikon tiistaina. Jes. Samalla reissulla huomasivat, että talon rakenteissa on termiittejä. Kiva hei. No, eivät haittaa meitä, eivätkä vaikuta asumiseen, mitä nyt että asunto itsessään lahoaa ympärillä.

Semmosta.

Ötökän elämää

Ajatelin ensin pistää ton päivän Sydneyssä pakettiin, mutta koska tämä vaatisi myös kuvia, ja kuvat ovat tällä hetkellä kamerassa (joka tosin löytyi), enkä ihan oikeasti nyt jaksa alkaa niitä siirtämään ensin koneelle ja sitten taistelemaan tän meidän netin kanssa, niin Sydney saa nyt odottaa. Muutama muukin viimeviikon tapahtuma olisi varmaan päivittämisen arvoinen, mutta koska mielen päällä on viimepäivinä ollut lähinnä erinäisten ällöttävien otusten valtaama kotimme, niin palatkaamme muihin tapahtumiin myöhemmin. Nyt seuraa tarinaa aiheesta torakat talossamme.

Mainitsin tuossa aikaisemmin, että tässä asunnossa on tavattu satunnaisia alivuokralaisia. En tiedä mitä helvettiä tapahtui muutamassa päivässä, mutta jostain syystä näitä alkoi näkyä lisää ja lisää. Eikä pelkästään torakoita, vaan jotain pienempiä pirulaisia myös. Poika sanoi, että muistuttivat carpet bugseja. En tiedä, ei kiinnosta. Ne on siltikin ötököitä, ja minähän en ötököiden kanssa samassa huushollissa asu. Hiljaa mielessä alkoi itää pienimuotoinen ahdistus näiden kompiaisten takia, sillä kuten minut paremmin tuntevat tietävät, mun ötökkäkauhu - koskien mitä tahansa millä on enemmän kuin neljä jalkaa, alkaen muurahaisista - on vähintääkin lievän fobian luokkaa. Olin jo ylittänyt itseni sillä, että siedin ne muutamat satunnaiset torakat. Siispä ostettiin varalta kolmenpakkaus torakka/hyönteispommeja. eipä tiedetty miten kipeästi niitä pian tarvittaisiin.

Tämä iloinen kimppa-asuminen kulminoitui sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, täydellinen ajoitus ottaen huomioon pojan maanantaisen töihinpaluun, ja herätyksen aamuviideltä. Hipsittiin sänkyyn hyvissä ajoin, ja minä sitten lukulampun valossa menin laittamaan puhelinta lataukseen makkarin nurkkaan. Siinä sitten katselin että mitäs helvettiä, niitä pikkuötököitä vilisti jaloissa useampikin. Tökin puoliunessa olevan sulhoni semipaniikissa hereille, että nyt vittu tuu kattoon mitä täällä tapahtuu. No, eipä niille siinä mitään voinut, todettiin vaan että mulla ois edessä projekti myrkytys seuraavana aamuna. Kömmin takaisin sänkyyn lukemaan kirjaa. Sivusilmällä aloin kiinnittää huomiota, että jumalauta. Meidän kokolaittiamatto liikkuu. Toisin sanoen jos jonkin kokoista torakkaa ja ötökkää vilisi lattialla ja kiipeili seinille. Ja niitä oli helvetisti, ainakin tällaisen ötökkäkammoisen mittapuulla. Tässä kohtaa ei mistään semipaniikista ollut enää tietoakaan, vaan ihan puhtaan hysterian vallassa tökin Pojan uudestaan hereille. Se tuijotti mun itkuista, tärisevää ja hysteeristä olemusta hetken semmosella "mitävittua" ilmeellä, kunnes käskin sen kattoa ympärilleen. Poikakin vähän valpastui, ja totesi että onpa niitä tosiaan paljon. Yritti siinä sitten enimpiä tappaa ja rauhoitella mua. Huonolla menestyksellä. Kello alkoi kuitenkin olemaan sen verran paljon, että Pojan oli saatava nukkua. Totesin vaan että mun on turha edes yrittää, mutta koitan panikoida silleen hiljaa.

Loppuyö meni siis mun osalta kirjaa lukien ja torakoita peläten, käpertyneenä pieneen myttyyn sängyn jalkopäähän(pääpuoli oli kiinni seinässä, joten isompi riski joutua lähikontaktiin ötököiden kanssa). Ajoittain mätkin enimpiä kuoliaaksi mun sängynviereen tuomallani Conversella. Kun pojan herätyskello viideltä soi, olin varmasti aikamoinen näky itkuisena, väsyneenä, räkäisenä ja paniikissa. Turha kai edes mainita, etten todellakaan ollut nukkunut. Hetken aikaa olin sitä mieltä, etten varmasti jää kämppään yksin päiväksi, mutta koska vaihtoehdot siihen aikaan aamusta olivat hyvin vähissä, suostuin lopulta yrittämään jopa nukkumista, sillä ehdolla, että joka ikinen valo asunnosta oli päällä. Valo tuntui onneksi karkoittavan enimmät ötökät takaisin koloihinsa, ja lopulta sain nukuttua pari tuntia. Jalkopäässä tietenkin.

Herättyäni aloin välittömästi tyhjentää keittiönkaappeja ja suojata sähkölaiteitta, että saisin myrkyt kämppään välittömästi. Iskin keittiön kamppeet takapihalle, katkaisin kämpästä sähköt ja pistin kolme torakkapommia suhisemaan, yhden olkkariin, yhden makkariin ja yhden keittiöön,mahdollisimman lähelle vessan ovea. Nää pommit on siis käytännössä pitkäaikaisvaikutteista hyönteismyrkkyä sisältäviä spraypulloja, jotka painetaan pohjaan niin että ne lukittuu, ja lukittuessaan tyhjentyvät automaattisesti.

Koska tää operaatio kestäisi pari tuntia, ja sen aikaa pitäisi kämpästä olla pois, ajattelin lähteä testaamaan meidän lähellä olevan uima-altaan. Ulkona oli kuitenkin melkoisen viileä tuuli, ja edellisillan sadekuuron jäljiltä lämmintäkin vain parikymmentä, tyydyin istuskelemaan altaan viereisessä puistossa, lueskelemaan kirjaa ja seurailemaan rannalla asustelevan neljän pelikaanin touhuja. Odottelin ihan vaan varalta tuon kahden tunnin suosituksen sijaan kolme, ennenkuin hipsin takaisin kotiin tarkastamaan tulokset.

Loppupäivä menikin sitten antaumuksella siivotessa, tuon myrkyn jäljiltä kun piti pyyhkiä kaikki keittiön tasot(kaapit ja laatikot odottavat edelleen pyyhkijäänsä, sillä en uskalla kuolleiden ötököiden pelossa niihin kättäni pistää. Kaikki astiat ovet siis jälleen pahvilaatikoissa) ja imuroida kuolleet ötökät. En oo varmaan koskaan imuroinut yhtä pitkään ja hartaasti.

Tilanne tällä hetkellä vaikuttaa tasaantuneen, viime yö oli ötököiden suhteen jo huomattavasti parempi, vain neljä havaittua mönkijäistä, joista kaksi torakoita ja kaksi niitä pienempiä. Myrkyn ohjeessakin sanotaan, että eläviä ötököitä voi vielä havaita, sillä myrkyn tunkeutuminen kaikkiin koloihin kestää aikansa. Kuulemma lopullinen vaikutusaika pitäisi olla kolme kuukautta, saa nähdä. Poika aikoo soittaa vuokraisännälle ja kysyä, onko tämä tilanteesta tietoinen, sekä pyytää vielä ihan kunnon tuholaistorjujat paikalle, vuokranantajan piikkiin toki.

Ongelma täällä on valitettavan yleinen, mutta ainakin mulle sietämätön. Mikäli ötökät ei tästä kämpästä häviä, niin sitten hävitään me. Tai ainakin minä. En halua  samanlaista yötä enää ikinä.

Eka viikonloppu pähkinänkuoressa.

Ensimmäinen viikko on mennyt vauhdilla. Ensimmäinen päivä meni tosiaan kiertäessä huonekalukauppoja, ja seuraava päivä odotellessa mm. sitä "first thing in the morning" jääkaappia. kun vihdoin saatiin se jääkaappi, kokkailtiin ja käytiin kävelyllä. Illemmalla tavattiin Pojan kaveripariskunta Jamie ja Brendan, ja niiden pikkuinen 9kk poika Jim. Tämä kerrassaan valloitava pikkumies on Pojan kummipoika. Mentiin ensin Jamien ja Brendanin luo drinkille, ja jatkettiin siitä porukalla japanilaiseen syömään. Ruoka oli taivaallisen hyvää ja edullista. Saattaapi olla, että tuolla tulee käytyä jatkossakin varsin useasti.

Illallisen jälkeen hypättiin Jamien kyytiin, ja lähdettiin käymään viereisen kaupungin pienessä Six Strings -nimisessä olutpanimossa. Kahdeksalla dollarilla sai semmosen maistelutarjottimen, jossa oli viittä eri olutlaatua, jokainen lasi oli varmaan lähemmäs 2dl, eli tosi edullista. Itse tyydyin vaan yhteen tuoppiin talon omaa, vaaleaa olutta. Kaikki oluet tuolla oli aivan älyttömän hyviä, joten myös tonne joutunee menemään uudemmankin kerran. Pikkumiehen uniaika alkoi lähestyä, joten ei muuta kuin auton nokka kotia kohti. Kömmittiinkin sänkyyn jo varmaan 11 aikoihin. Hyvä sinänsä, koska seuraavana aamuna odotti kohtuullisen aikainen herätys.

Aamulla tosiaan heräiltiin siinä kahdeksan maissa. Tehtiin rauhassa aamupalaa, pakattiin tavarat, hypättiin autoon ja otettiin suunta kohti Sydneyta, tarkemmin sanottuna Manly Beachia. Ensimmäinen ilta vietettäisiin mun Budapestin aikaisen työkaverin Andrewn luona, ja seuraavana päivänä tavattaisiin muutamia Pojan kavereita. Manly on...Noh. en tiedä, löytyykö Suomesta edes vastaavaa aluetta. Kauniita hienohiekkaisia rantoja, helvetin kalliita luksusasuntoja, kävelykatuja, surffareita, pieniä kahviloita ja baareja. Ihastuin paikkaan heti. Semmonen sekoitus luksusta ja surffipummiutta, rikkaita penskoja ja reppureissaajia. Ja niin kovin kaunista ja leppoisaa.

Matkalla pysähdyttiin ostarilla hakemassa grillattavaa, viiniä ja olutta. Samalla mukaan tarttuivat yhdet tarjoussandaalit, sillä edellisillan kenkävalinnan seurauksena mun kantapäitä koristivat valtavat rakot. Ballerinat olisivat siis pois laskuista, eikä Manlyn baareihin ihan taida päästä varvastossuissa.

Lopulta päästiin Andrewn luo. Voi pojat millasella paikalla herra asustelee. Suuri, avara kattohuoneisto lähellä Manlyn satamaa. jokaisessa huoneessa merinäköala. Pelkästään kattoterassi porealtaineen on lähestulkoon meidän asunnon kokoinen. talonyhtiöllä on myös oma, yksityinen ranta ja uima-allas. Kerrassaan ihana paikka, valehtelematta yksi hienoimpia asuntoja joita minä olen nähnyt.

Porukalla oli jo bileet käynnissä, tuntuivat jatkaneen suoraan siitä, mihin edellisiltana jäivät. Varsin palanutta, väsynyttä ja hiprakkaisen oloista porukkaa istuskeli kattoterassin porealtaalla. Andrewn lisäksi paikalla oli myös mun toinen entinen työkaveri, melbournelaiskundi Vinnai. Oli niin kerrassaan ihana nähdä mun poikia. Muistan kun Unkarissa puhuttiin että "if you make it to Australia..." Ja täällä mä nyt olen. Eipä nuo jumalan mieliharmit mihinkään olleet muuttuneet. Vinnain ja Andyn lisäksi paikalla oli Vinnain kaveri James(?), sekä yllättäen kaksi suomalaista, Anu ja Jarmo. Anu oli ehtinyt viettää Australiassa muutaman viikon, Jarmo oli saapunut keskiviikkona niinkuin minäkin, tosin Singaporen kautta. Oli mukava puhua suomeakin välillä, ja vaan fiilistellä sitä, että on täällä. Otettiin aurinkoa, grillattiin, juotiin ja fiilisteltiin. Myöhemmin seuraan liityi vielä Pojan kaveri Saniel ja yksi suomalainen lisää, Andrewn kaveri Anna.

Kymmenen aikoihin lähdettiin baariin. Matkalla tavattiin vielä yksi Pojan kaveri, Cookie. Kuten aikaisemmin kerroin, täällä portsarit on paljon paljon tiukempia kuin Suomessa, eikä siis olllut mikään yllätys, että puolet porukasta jäi ulkopuolelle jo ensimmäisessä baarissa. Juotiin pojan ja sen kavereiden kanssa siellä pikaisesti yhdet, ja jatkettiin seuraavaan paikkaan, jonne muut Vinnaita ja Jamesia lukuunottamatta pääsivät sisään. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan, kuin porukkaa alkoi lentää ulos. Ihan uskomattoman paska systeemi suoraan sanottuna, mutta minkäs teet. Ensin lensi pihalle Andrew, ja Poika vähän myöhemmin. Oltiin koko porukka ulkona jo ennen puoltayötä, sen verran pahasti meni hermot. Täällä ei siis tosiaan pääse välttämättä kolmen kaljan jälkeen enää edes sisään, ja ulos saattaa lentää ihan vaan, jos naama ei miellytä. No, palattiin takaisin Andrewn luo ja jatkettiin kotibilemeiningillä. Kahden aikaan väsähdin ja painelin Pojan kainaloon nukkumaan.

Aamulla heräilin ekan kerran joskus viiden-kuuden aikaan, ja seuraavan kerran kahdeksalta. Pirun aikaero. Lopulta sain nukuttua sinne kymmenen kieppeille, kunnes Poikakin heräsi. Pistettiin kamat kasaan ja suunnattiin muutaman sadan metrin päähän Cookien nurkkiin. Tämä onnellinen herra asuu aivan rannalla, ja tähän pikkukolmioon toivottavasti muutamme, mikäli Cookien kämppis muuttaa emäntänsä nurkkiin. Käppäiltiin hakemaan aamupalaa yhdestä piirakkamestasta, simppelisti nimeltäan Pies And Coffee. Nam nam. Tämän jälkeen suunnattiin hetkeksi rannalle, vaan jotta voisin noin tuntia myöhemmin huomata palaneeni kuin korppu. Ei paljoa kakskymppinen Hawaiian Tropikki potki täällä otsoniohentuman alla. Ei auttanut kuin siirtyä sisätiloihin. Samalla haettiin Saniel lautalta, ja lounaaksi kolmen dollarin sushirullia japanilaisesta. Siis kolme_dollaria. Oon ihan taivaassa. Iltapäivä ja ilta menikin sitten rugbya tillittäessä, ensin Cookien luona ja sitten baarissa. Rugbysta puheenollen, vähän harmittaa kun liiga on täällä se suositumpi. Jotenkin se ei vaan kiinnosta samalla tavalla kuin union, unionia on paljon mielekkäämpää katsoa. Rugby on kuitenkin aina rugbya, ja toistaiseksi olen vain nauttinut siitä, kun sitä tulee telkkarista enemmän kuin SM liigaa kotisuomessa.

Takaisin asiaan. Pelien välissä käytiin yllättäen syömässä. Viimeisen pelin jälkeen oli hyvä vaan köllähtää Cookien tsiljoonadollaria maksaneille supermukaville nahkasoville. Ei muuten ollut vaikeuksia unensaannissa. Seuraava päivä menikin sitten Sydneyn keskustaa koluten. Siitä kirjottelen erillisen postauksen.

Kuvia ois muuten hirveen kiva laitella. Tän hetkinen ongelma on se, että kamera on hukassa. Siis se on täällä asunnossa jossain, just nyt se vaan on hukassa. Ollut pari päivää. Jahka se tuolta romujen alta löytyy, lätkin semmosen "ensimmäiset päivät/viikot/kuinka ikinä kauan sen löytymisessä kestääkään kuvina" -koosteen tulemaan.

Satunnaisia mietteitä ja huomioita ensimmäisen viikon jälkeen

Noniin. Ensimmäinen viikko täällä kengurumaassa alkaa olla purkissa, ja ajattelin kirjoitella vähän niistä fiiliksistä ja huomioista, mitä tässä ajassa on noussut esiin.

Ihan ensinäkin luonto. Se on juuri niin hengästyttävän kaunis kuin puhutaan. Kirkas meri, rannat, ja kaupungin ulkopuolella levittäytyvät, huikaisevan korkeat gumtree(kumipuu?) ja eukalyptusmetsät vetää tällasen korpikuuseen tottuneen suomitytön aika hiljaiseksi, enkä jaksa olla fiilistelemättä talon seinustalla kasvavaa, banaanipuulta näyttävää köynnöstä sun muita eksoottisia kukkia ja puskia. Täällä myös näkyy valtavasti enemmän tähtiä kuin pohjoisella pallonpuoliskolla, ja kaupungin valoista huolimatta esim. linnunrata erottuu selvästi. Tähtitaivas on myös varsin erinäköinen,  ja kotoisan Otavan sijasta täällä loistaa aussilippuunkin ikuistettu Etelän risti.

Kakaduja ja jotain pieniä, tosi värikkäitä ja veikeännäköisiä papukaijoja näkee täällä yhtä usein kuin kotisuomessa talitinttejä, ja rannalla saattaa lokkien lisäksi hengailla pelikaaneja. Puistoissa lokkien ja pulujen lisäksi saattaa riesaksi saada muutaman Ibiksen, ne on semmosia veikeännäköisiä mutta jokseenkin kärttyisiä ja ahneita lintuja. Muihin eläimiin en toistaiseksi ole törmännyt, ellei sitten lasketa niitä satunnaisia nurkissa pyöriviä, oksettavankokoisia torakoita. Torakoita täällä tosiaan vilisee,  ja niitä löytyy yhtälailla luksusasuntojen kuin peruskotienkin nurkista. Needless to say, tämä ötökkäkammoinen pöllyttää lakanat ja tyynyt, ja tarkistaa kaikki nurkat joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Jos ei pelkästään torakoiden, niin myös vähemmän kivojen vieraiden eli hämppisten varalta. Toistaiseksi saldona on vain nelisen torakkaa, mutta en halua ottaa riskiä, että pötköttelisin joku yö jonkun funnelwebin tai huntsmanin vieressä. Poikaa naurattaa mun hysteerisyys, mua ei. En pelkää mitään muuta niin paljon kuin hämähäkkejä ja muita hyönteisiä. Tätä kirjottaessa meille yrittää kovasti tunkea joku yltiösosiaalinen sisilisko. Niitäkin on paljon, mutta ne on ihan jees koska ne syö hämppiksiä. Lupaan tehdä oman paskahalvauspäivityksen, kunhan törmään ensimmäiseen hämähäkkiin.

Ilmasto. Kostea, nihkeä ja kuuma. Lämpötila ei enää vedä vertoja kesäkeleille, vaan pyörii siedettävissä 25-30c lukemissa. Iltaisin kaipaa jo pitkähihaista melkoisen voimakkaan merituulen ansiosta. Ilma on semmonen kosteannihkeä, äiti kuvailisi lehmän henkäykseksi. Käyt suihkussa, ja siihen mennessä kun oot kuivannut itsesi, on iho jo uudestaan nihkeä. Hiukset tuntuu jatkuvasti likaisilta ja tahmaisilta. En tiedä onko se tämä ilmasto, vai erilainen vesi, mutta hiukset tuntuu tosi ällöltä. Surffitukka on päivän look, halusit tai et. Ilmastointia ei peruskämpissä ole, joten sama kosteanlämmin ja lähmäinen olo seuraa iloisesti mukana päivin ja öin. Ja se aurinko. Se polttaa. Ja ihan eri tavalla kuin missään muualla, kiitos ohentuneen otsonikerroksen. Ensimmäiset rusketusrajat tuli jo pelkästään autossa istuessa ja parkkipaikalta kauppaan kävellessä. Minä joka en pala helposti, iskin reilun kerroksen kakskymppistä Hawaiian Tropicia iholle ja painuin rannalle, kahden tunnin jälkeen lopputulos ei ollut se kiva päivetys sävyä kullanruskea, vaan huutavan palanut iho, jonka sävy oli jossain irkkuturistin ja ihosyövän välillä. Siihen päälle päivä Sydneyn keskustassa, ja voin sanoa, etten ole vuosiin palanut näin pahasti. Ihosyöpä onkin täällä yleisempi kuin missään, ja arviolta joka kolmas onnellinen aussi sen jossain vaiheessa riesakseen saa.

Pientä kulttuurishokkia on ollut ilmassa yllättävän monen asian suhteen, ja vaikka kuinka yritän ajatella että maassa maan tavalla, tulee niille tavoille tottuminen varmasti viemään aikansa. Ensinäkin kieli. En olisi ikinä uskonut omilla englanninkielentaidoillani törmääväni tällaiseen kielimuuriin, mutta toisin kävi. Täällä puhutaan paljon ja nopeasti, ja käytetään paljon fraaseja, sanoja ja sanontoja, joihin ei muualla törmää. Lisäksi sanoja lyhennellään surutta. Tähän päälle melkoisen voimakas aksentti, ja olenkin useammin kuin kerran ollut aivan hukassa yrittäessäni ymmärtää mitä mulle puhutaan. Ihmiset on kuitenkin todella, todella ystävällisiä, mikä jaksaa suomalaiseen sisäänpäin kääntyneisyyteen tottunutta ilostuttaa. Enkä nyt tarkoita pelkkää small talkia, vaan jotenkin semmoista yleistä hyväntuulista ja avuliasta mentaliteettia mikä täällä vallitsee. No worries ja niin edelleen. Tällä no worries –mentaliteetilla on toki kääntöpuolensa. Asiat ei aina nimittäin suju ihan skandinaavisen tarkasti, vaan pikemminkin eteläeurooppalaisen kaoottisesti. First thing in the morning voi aivan hyvin tarkoittaa puoli kahta iltapäivällä kuten meidän jääkaapintoimittajan mielestä, ja esim. asunnon saaminen tosiaan voi olla varsin työlästä, kun näytöt on miten sattuu ja osa asunnoista jotka on listattu netissä on todellisuudessa jo menneet jne. Mutta no worries. Kaikki toimii lopulta jotenkin ja se riittää. Poika onkin sanonut, että mun pitää opetella löysäämään ja nauttimaan elämästä, että stressaan kuulemma ihan liikaa.

Täällä kaupat ruokakauppoja myöten menee kiinni torstaita lukuun ottamatta siinä viiden ja seitsemän välillä. Tämä siis myös isoissa kaupungeissa. En tiedä miksi, kaipa ne haluaa myyjienkin voivan nauttia elämästä.

Ruoka. Voi luoja. Se on vaan niiiin hyvää. Kallista, mutta hyvää. Kaikki hedelmät ja vihannekset on paikallisia, ja eron kyllä huomaa. Voisin elää näillä mangoilla, rypäleillä, persikoilla, avokadoilla ja muilla herkuilla  ympäri vuoden. Grillaus on täällä tosi suosittua, puistoissa onkin yleisiä grillejä ja picnicpöytiä. Tähän mennessä olen maistanut jo kengurua, oli muuten hyvää. Muistutti ehkä vähän hirvenlihaa, paljon makua ja vähän rasvaa. Aasialaista ruokaa saa varmaan joka ikisestä tuppukylästä, ja se on jotain ihan muuta kuin se eurokinkki johon Suomessa ja muualla Euroopassa on tottunut. Sushi on täällä halpaa kuin saippua, mikä ilahduttaa mua suuresti. Kokonaisia rullia saa kahdella-kolmella dollarilla, ja parista sellasesta tulee päivän sushikiintiö kyllä jo ilosesti täyteen. Pitää alkaa urheilla ja äkkiä, ennenkuin pullistun kuin rantapallo.

Juomakulttuurista en vielä yhden viikonlopun perusteella osaa paljoakaan sanoa. Täällä juodaan paljon, mutta se on enemmän sellaista tissuttelua, koska baareissa ollaan uskomattoman tiukkoja. näkyvästi humalassa et saa olla. Piste. Täällä et välttämättä pääse neljän kaljan jälkeen sisään, ja pihalle lentää uskomattoman helposti, usein ilman sen kummempaa syytä. Se ei siis ole mikään poikkeus, pikemminkin sääntö. Suomalaista jaksaa hämmästyttää. Voin ihan rehellisesti sanoa, että sellaisessa kunnossa, jossa normaalisti olen mennessäni baariin suomessa, en täällä todennäköisesti pääsisi sisään yhtään mihinkään.

Hintataso täällä on…Noh. ei niin korkea kuin pelkäsin, mutta onhan täällä aivan helvetin kallista. Sitä kalleuden tunnetta lisää vielä se, että yksi euro on noin 1,20AUD. Se mitä kotona saat ruokakaupasta neljälläkympillä, maksaa täällä noin 60e. Alkoholi on reippaasti kalliimpaa, noin 6aud/tuoppi…Mutta kun se tuoppi on kooltaan 0,33ml kotoisan puolen litran sijaan, niin illalle tulee äkkiä hintaa. Viinipullo on suunnilleen 10AUD, tosin halvemmallakin pääsee. Olut maksaa noin 10-15AUD/sikspäkki, ja lava noin 30-40AUD.  Tupakointia täällä ei tosiaan tueta, kaikki askit on yksivärisen vihreitä, varustettuna kivoilla keuhkosyöpäkuvilla, aski maksaa 20AUD.

Siinäpä jotain sekalaisia mietteitä. Uskoisin viihtyväni täällä varsin hyvin, jahka tuo vähän ruostunut englanti alkaa sujumaan, ja saan enemmän kavereita. Tätä paikkaa on vaikeaa olla rakastamatta, ja tällä hetkellä olo on kaikin puolin varsin onnellinen.

 Koetan saada lisättyä tänne myös kuvia, nyt on vähän paremmat mahdollisuudet opetella nää bloggerin salat, kun saatiin oma netti.