arkea, arkea.

(kirjoitettu  21.5, jostain syystä ei julkaistu)

Enpä oo jaksanut päivittää, kun mitään ihmeitä ei viimeaikoina ole tapahtunut. Pitäis varmaan muuttaa vähän tätä konseptia että tulis kirjoteltua useammin. Tästä jokseenkin samaa kaavaa toistavasta arjesta kun ei paljon kerrottavaa ole. Ihan samanlaista se on kuin Suomessakin. Ehkä pitäis ruveta trendikkäästi kuvailemaan vaikka päivän asuja tai ostosreissujen saldoa. Tosin enpä tiedä kuinka kiinnostavaa olisi katsella kuvia mun ostoksista (tässä tänään ostin leipää, pastaa, pastakastiketta ja paskapaperia. Vaihtelun vuoksi ostin tällä kertaa värikästä paskapaperia entisen valkoisen sijaan, seuraavassa postauksessa kerron, kumpi toimii käytössä paremmin. Lisäksi kerron myös, onko ostamani Dolmio Bolognese parempaa kuin viimeviikkoinen Tomaatti-mozzarellakasitke.) Voisin toki ottaa myös esim. asukuvia. Kuusi seitsemästä on todennäköisesti osastoa löllikset/helvetinrumapyjama. Nojoo. Jotain yritän keksiä kuitenkin.

Ollaan oltu paljon ihan kotona myös viikonloppuisin, koska Gosfordin yöelämän voi tiivistää about kolmeen lauseeseen: Mennään ulos syömään. Mennään hotellille kaljalle. Tullaan kotiin. Vaihtoehtona hotellikaljalle on, että istutaan iltaa Brendanin ja Jamien luona. Tää paikka on viikonloppuisin ihan kuollut, porukka lähtee bailaamaan Terrigaliin, ja mitä sitä porukkaa oon nähnyt niin kiva mutta ei kiitos. Ihan mielelläni lojun hiljaisen pubin nurkassa ja seuraan rugbya ja kyläjuoppojen edesottamuksia.

Talvi tulee vauhdilla, päivät lyhenee, viideltä on jo pimeää. Ja ekaa kertaa on oikeasti välillä kylmä. Kaikkia tuntuu suuresti huvittavan, että minä olen se heikoin lenkki, ja aina ekana valittamassa kylmyydestä. Koska mähän oon Suomesta, mun pitäis olla tottunut. Mutta kun en ole. Palelen helposti ja vihaan kylmää. Asunto on ollut jokseenkin vilpoinen jo jonkin aikaa, mutta mun mitta tuli täyteen pari viikkoa sitten, kun palattiin parin päivän Manlyn reissulta kotiin ja kämpässä oli valehtelematta maksimissaan 15c. Pojan mielestä edes se ei ollut mitenkään paha, mutta mulla palo hermot about sekunnissa ja totesin, että lähden vaikka bussilla kauppaan, mutta se patteri hankitaan nyt. Ajoi se sitten mut onneksi kauppaan, ja nyt tossa keskellä olohuonetta töröttää tommonen uskomattoman ruma, mutta ah, niin ihanasti lämmittävä puhaltava patteri. Nam. en edes halua tietää millanen sähkönkulutus tossa vermeessä on, mutta se ehdottomasti pelasti mun talveni. Poika kattoo kun hullua, kun makoilen ihan ton puhaltimen vieressä. Jotta varmistaisin oman lämpimäänä pysymiseni, ostin myös uskomattoman ruman ja mukavan fleecepyjaman. Se saa mun jumpsuitinkin näyttämään imartelevalta.

Olen edelleen vailla töitä, mikä muuten syö niin pirusti välillä. Yli 30 paikkaan oon CV:n jättänyt, yhdestäkään ei olla oltu yhteydessä. Tuntuu suoraan sanottuna tosi paskalta, vaikka kyllähän sen tiesi, että vaikeaa tulee olemaan. Tuskinpa silti tilanne olisi näin huono, jos olisin Suomessa. Ulkomaalainen on aina ulkomaalainen. Yritän pitää pään pystyssä ja jaksaa etsiä ja hakea, mutta kyllähän se masentaa, kun en pääse edes haastatteluun asti.

Tällä hetkellä koko kylä on jotenkin hiljentynyt. Mun päivät kuluu enemmän  ja vähemmän pyöriessä ympäri tätä pikkukaksiota, koska rehellisyyden nimissä täällä ei juurikaan ole mitään tekemistä. Varsinkaan yksin, ja kavereita mulla ei tällä alueella ole. Siispä kotivaimoilen ja koetan kuluttaa aikaa siivoilemalla ja ruuanlaiton parissa. Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä mulla on oikeesti siisti koti. Kertoo jotain mun tekemisenpuutteesta. Välillä hyppään bussiin ja painelen Erina Fairin ostoskeskukseen kuluttamaan aikaa, mutta sekin on vähän turhaa kun rahaa mihinkään ylimääräiseen ei nyt ole, kun ei ole tulonlähdettäkään. Poika on töissä matkoineen 13h, eli meidän yhteinen aika viikolla on aika olematon. Pitkiä on mun päivät.

Vähän on siis matalalentoa tämä homma aina välillä, ja viimeaikoina on kyllä ollut semmonen olo, että oispa jees olla Suomessa. Mulla ei onneksi ollut mitään odotuksia koko homman suhteen, ts. en tullut tänne reppu selässä vuosikausia asiasta haaveiltuani ja olettanut tän olevan joku onnen kaukoranta, johon laineet liplattaa. Ois meinaan aikamoinen pudotus todellisuuteen. Helppoa kun ei tunnu olevan noilla reppureissaajillakaan, töistä on helvetillinen kilpailu, ja kusettajia ja hyväksikäyttöä etenkin farmityön puolella tuntuu olevan paljon. Mä olen enemmän ja vähemmän sidottuna tähän yhteen paikkaan, ainakin nyt toistaiseksi. Mulla ei itse Australiaan ollut mikään hinku tulla, enkä täällä ilman Poikaa edes olisi. Sen kummemmin en ala ihmissuhteitani näin julkisesti setvimään, mutta sen uskallan sanoa, että vaikka oleminen täällä onkin välillä hankalaa, en silti voisi olla onnellisempi. Uskon että tää tästä vielä iloksi muuttuu, toi kärsivällisyys ei vaan koskaan ole ollut niitä mun vahvoja puolia, ja välillä turhauttaa kun asiat ei järjesty kaikkihetinyt.