Ainiin helvetti.
Nythän on Juhannus.
Tukehtukaa grillimakkaroihinne, elkää polttako saunaa. Elkääkä mökkiä. Ja se uiminen jurrissa ja mitänäitänyt oli.
Mä vedän tän kunniaksi viikonloppuna Salmarilla kalsarikännit ja pakotan Pojan kuuntelemaan Suomi-iskelmiä koko illan. Soittolistalta löytyy ainakin Eppuja, Leeviä, Hectoria ja Juicea, ja loppuillasta varmaan jotain Frederikkiä ja Mikko Alataloa. Ruokana on keitettyjä normipottuja ja pannulla mustaksi paistettuja grillimakkaroita. Jälkiruuaksi olutta ja pakastemarjoja. Lähes autenttinen sauna experience saadaan istumalla sähkölämmittimen edessä(tulee muuten äkkiä kuuma), ja venesataman vesikin alkaa olla sitä suomalaiselle tuttua aivanvitunkylmää, että eikun sinne vaan kastautumaan. Vaihtoehtoisesti toi kylmä suihku 15c kylpyhuoneessa on kans ihan ok.
Illan asuna toimii mahdollisimman rumat vaatteet, ja Offin sijasta voidaan autenttisen mökkituoksun takaamiseksi suihkutella ilmaan torakkamyrkkyä.
Nukun muuten edelleen se myrkkytönikkä sängynvieressä, sen verran jääny traumoja. Saa nähä millaset suomitraumat aiheutan tuolle herkkähipiäiselle australialaiselle. Voi olla että se lennättää mut synttäreiksi Aucklandin sijaan takas Helsinkiin jollain Chinahell airlinesilla ja 46h vaihdoilla.
torstai 20. kesäkuuta 2013
Talvi
on vissiin tullu ihan kunnolla. Ei tarkene ilman nahkatakkia enää ees päivällä. Voi harmi. Onneksi nyt voi pitää luvan kanssa pipoa 247. Tätä on odotettu, ostin meinaan jo joku aikaa sit ehkä maailman ihanimman Billabongin jättipipon.
Mitäs muuta.
Asiat etenee. Hitaasti ja epävarmasti, kuten tapoihin kuuluu, mutta sainpahan jotain aikaiseksi ja hinasin itseni anniskelupassikurssille. Tämänkin olisi voinut toki suorittaa verkkokurssina, eli kotisohvalla mukavasti pyjamassa istuen(niinkuin 90% ajasta muutenkin), mutta eipä taas menny hommat niinkuin Strömsössä. Koska aiheesta aiheutunut lievä turhautuminen on nyt jo vähän mennyttä, niin lainaanpa aihetta käsittelevää Facebookstatusta parin päivän takaa:
"Ihan pikkasen lähtee järki näiden virallisten asioiden kans täällä. Verokortit ja anniskelupassit ja medicare kortit ja sun muut. Verokortissakin kestää KUUKAUSI. Excuse me. Ja mites sit tommonen et kaikkiin online hakemuksiin tarvii jonku passikopion, joka on viranomaisen hyväksymä, eli tyyliin kopio passista--->kyttikselle--->lei
Ja toinen:
"Soitat kyttikselle kysyäksesi, että onkohan niillä virkailijoita paikalla tänään, että sais allekirjotettua yhen helvetin paperin. Eipä tietenkään ole (kuka nyt toimistossa ois noin niinku keskiviikkona klo 14). Kysyt että millonkohan siellä ois joku sit paikalla niin vastaus on että en tiedä. EN TIEDÄ?! koska virka-aikana keskellä viikkoa onkin niin helvetin vaikeeta olla töissä. MULLA LÄHTEE JÄRKI IHAN OIKEESTI. Joku Espanja kaikkine siestoineenkin tuntuu olevan paremmin organisoitu."
Koska siis hommat nyt ei aina täällä tosiaan suju, niin aikani kiukuteltuani totesin, että säästyy ehkä omat ja muiden (lue: Pojan, poliisin, postivirkailijan ja vähintään yhen nettitestipalvelun onnettoman asiakaspalvelijan) hermot, jos maksan muutaman kympin lisää ja hinaan itseni kuudeksi tunniksi kurssille ihan paikanpäälle. (Voisin puida tätä ihanaa kaikkien virallisten asioiden hoitamisen vaikeutta. Mutta en jaksa. Pitäis muutenkin olla jo nukkumassa.)
Näin siis tein, ja kurssi oli yllättävän ok. Yleensähän kaikki tällaset koulutukset on about yhtä mielenkiintosia, kun joku maalin kuivumisen kuuntelu. Tää meni kuitenkin nopeesti, ja mielesäni pyörittelin silmiä näille alkoholilaille. Ei vaan voi ymmärtää. Jotenkin kelasin että pärjätäänhän me hitto Suomessakin, rapajuoppojen luvatussa maassa, vähemmällä. Jos meille voi myydä vaikka prikallisen fisuja, niin miksei täällä saa yhtä tequilaa iltapäivällä. Johtuu ehkä siitä, että yleensä näissä myyntitilanteissa oon ollu siellä tiskin toisella puolella tilaamassa niitä lärvilautasia turpa tötteröllä, mun ei luojan kiitos oo tarvinnu niitä kenellekään myydä. Mutta silti. En mä oo rekisteröiny mitään massiivisia järjestyshäiriöitä juuri koskaan missään, tai varsinaisesti nähny mitään ihan överiä. Ja kuitenkin ihan jonkin kerran on tullu erinäisissä anniskeluravintoloissa nuohottua. Toinen juttu on toki, että paljonko ne mun tequilassa kelluvat aivot rekisteröi aamukahden aikaan yhtään mitään, saati että niillä lokinkivittäjän silmillä näkis omaa juomaansa pidemmälle. Mutta you got the point. Jos oot kännissä ärsyttävä mulkku, niin ei siinä shottienmyyntikiellot paljoa paina. Mutta kun tuntuu että näiden mulkkujen takia viedään se oikeus hauskanpitoon myös niiltä normaaleilta hilpeiltä humalaisilta. Toinen syy on varmaan joo joku terveysvalistus. Mutta camoon. Aikuinen ihminenhän kyllä pämppää jos siltä tuntuu, vaikka varmasti tietää että riskejä on. Käsi ylös jos et tiedä, mä voi luetella heti kymmenen mun koulutusmonisteesta.
No se siitä. itse koehan oli täysin avoimen kirjan kanssa suoritettava monivalintakoe, joka oli ohi about viidessä minuutissa. Semmonen et voi feilaa -testi, jonka perusteella koulutettu simpanssikin vois käyttää kaljahanaa luvan kanssa. Lopputuloksena mulla on nyt siis paikallinen anniskelupassi sit. Ei muuta kuin uraa luomaan. Paikallinen yökerho oli ainakin yhessä vaiheessa palkkaamassa jotain topless baarimikkoja. Kuulostaa niin mun jutulta. Harmi, että oon tässä viikon verran lämpänny paikallisen pienpanimon porukkaa, että palkkaisivat mut töihin. Lupasivat ilmotella ens viikolla. Jos se ei natsaa, niin joutuu vissiin alkaa kaivella alusvaatelaatikkoa ja arpoo, että mitkäs näistä venyneistä ja kulahtaneista henkkamaukkaliiveistä vakuuttais parhaiten ton yökerhon staff managerin.
Tällasta siis tänne. Mitäs muuta. Irkkutyttö Sarah kävi kylässä, ja nään sitä taas huomenna. Tästä siis lisää.
Käytiin kattomassa rugbya, ja nykyään myöskin pelaan taas. Jee.
Ilmat on ihan paskat, ja mulla on kylmä. Oli onnenkyyneleet lähellä, kun posti toi äitin lähettämän Volcomin verkkatakin, josta jo kerran meinasin luopua. Nyt en meinaa luopua siitä edes öisin. Vielä kun Jumpinin saisin tänne. Poika huokailee helpotuksesta, koska tietää sen olevan liian painava lähetettäväksi. Toi mun pastellisävyinen fleecepyjama on kuulemma ihan riittävän hirvee. Se ei vaan tajuu.
Niitä kuvia ois ihan hirveen kiva saada tänne, mutta hirveen harvoin tulee kameraa kannettua mukana. Puhelimella oli hirveen näppärää aina näpsiä semmosia pieniä tilannekuvia. Vaikka mun vanhassa Lumiassa huono kamera olikin, oli se sentään kamera. Tän hetkinen puhelin on Pojan vanha simpukkapuhelin vuodelta en_edes_tiedä, ja vetelee viimesiään. Needless to say, sillä voi soittaa ja lähettää viestin. Siinä kaikki. Voin sanoa, että niin paljon kuin älypuhelimia aikanaan vastustin, niin joo. Oon myyny sieluni. Pitäis varmaan pistää pystyyn joku megamuotiblogi ja pyytää Samsungi sponsoriksi. Voisin yhen Galaxy s3 ottaa ihan mielelläni. Lupaan perustaa sille vaikka ihan oman blogin.
Nojoo. Koska mulla ei sen suurempia asioita taaskaan ole, niin lopetanpa tähän enneku alkaa kyllästyttää. Oikeesti voisin kyllä vielä lätistä vaikka tänpäiväsestä kauppareissusta, mutta kello on 12 yöllä ja mun pitäis pakata huomisen kamat. Lähetään siis Manlyyn. Ehkä.
Ainiin. Kun äiti kuitenkin ehkä luet tätä. Parin päivän sisään pitäis postilaatikkoon kolahtaa Johanna Tukiaisesta kertova paljastuskirja. Pistätkö tulemaan tännepäin joutessas, niin saan talvilukemista. Kiitti!
Mitäs muuta.
Asiat etenee. Hitaasti ja epävarmasti, kuten tapoihin kuuluu, mutta sainpahan jotain aikaiseksi ja hinasin itseni anniskelupassikurssille. Tämänkin olisi voinut toki suorittaa verkkokurssina, eli kotisohvalla mukavasti pyjamassa istuen(niinkuin 90% ajasta muutenkin), mutta eipä taas menny hommat niinkuin Strömsössä. Koska aiheesta aiheutunut lievä turhautuminen on nyt jo vähän mennyttä, niin lainaanpa aihetta käsittelevää Facebookstatusta parin päivän takaa:
"Ihan pikkasen lähtee järki näiden virallisten asioiden kans täällä. Verokortit ja anniskelupassit ja medicare kortit ja sun muut. Verokortissakin kestää KUUKAUSI. Excuse me. Ja mites sit tommonen et kaikkiin online hakemuksiin tarvii jonku passikopion, joka on viranomaisen hyväksymä, eli tyyliin kopio passista--->kyttikselle--->lei
Ja toinen:
"Soitat kyttikselle kysyäksesi, että onkohan niillä virkailijoita paikalla tänään, että sais allekirjotettua yhen helvetin paperin. Eipä tietenkään ole (kuka nyt toimistossa ois noin niinku keskiviikkona klo 14). Kysyt että millonkohan siellä ois joku sit paikalla niin vastaus on että en tiedä. EN TIEDÄ?! koska virka-aikana keskellä viikkoa onkin niin helvetin vaikeeta olla töissä. MULLA LÄHTEE JÄRKI IHAN OIKEESTI. Joku Espanja kaikkine siestoineenkin tuntuu olevan paremmin organisoitu."
Koska siis hommat nyt ei aina täällä tosiaan suju, niin aikani kiukuteltuani totesin, että säästyy ehkä omat ja muiden (lue: Pojan, poliisin, postivirkailijan ja vähintään yhen nettitestipalvelun onnettoman asiakaspalvelijan) hermot, jos maksan muutaman kympin lisää ja hinaan itseni kuudeksi tunniksi kurssille ihan paikanpäälle. (Voisin puida tätä ihanaa kaikkien virallisten asioiden hoitamisen vaikeutta. Mutta en jaksa. Pitäis muutenkin olla jo nukkumassa.)
Näin siis tein, ja kurssi oli yllättävän ok. Yleensähän kaikki tällaset koulutukset on about yhtä mielenkiintosia, kun joku maalin kuivumisen kuuntelu. Tää meni kuitenkin nopeesti, ja mielesäni pyörittelin silmiä näille alkoholilaille. Ei vaan voi ymmärtää. Jotenkin kelasin että pärjätäänhän me hitto Suomessakin, rapajuoppojen luvatussa maassa, vähemmällä. Jos meille voi myydä vaikka prikallisen fisuja, niin miksei täällä saa yhtä tequilaa iltapäivällä. Johtuu ehkä siitä, että yleensä näissä myyntitilanteissa oon ollu siellä tiskin toisella puolella tilaamassa niitä lärvilautasia turpa tötteröllä, mun ei luojan kiitos oo tarvinnu niitä kenellekään myydä. Mutta silti. En mä oo rekisteröiny mitään massiivisia järjestyshäiriöitä juuri koskaan missään, tai varsinaisesti nähny mitään ihan överiä. Ja kuitenkin ihan jonkin kerran on tullu erinäisissä anniskeluravintoloissa nuohottua. Toinen juttu on toki, että paljonko ne mun tequilassa kelluvat aivot rekisteröi aamukahden aikaan yhtään mitään, saati että niillä lokinkivittäjän silmillä näkis omaa juomaansa pidemmälle. Mutta you got the point. Jos oot kännissä ärsyttävä mulkku, niin ei siinä shottienmyyntikiellot paljoa paina. Mutta kun tuntuu että näiden mulkkujen takia viedään se oikeus hauskanpitoon myös niiltä normaaleilta hilpeiltä humalaisilta. Toinen syy on varmaan joo joku terveysvalistus. Mutta camoon. Aikuinen ihminenhän kyllä pämppää jos siltä tuntuu, vaikka varmasti tietää että riskejä on. Käsi ylös jos et tiedä, mä voi luetella heti kymmenen mun koulutusmonisteesta.
No se siitä. itse koehan oli täysin avoimen kirjan kanssa suoritettava monivalintakoe, joka oli ohi about viidessä minuutissa. Semmonen et voi feilaa -testi, jonka perusteella koulutettu simpanssikin vois käyttää kaljahanaa luvan kanssa. Lopputuloksena mulla on nyt siis paikallinen anniskelupassi sit. Ei muuta kuin uraa luomaan. Paikallinen yökerho oli ainakin yhessä vaiheessa palkkaamassa jotain topless baarimikkoja. Kuulostaa niin mun jutulta. Harmi, että oon tässä viikon verran lämpänny paikallisen pienpanimon porukkaa, että palkkaisivat mut töihin. Lupasivat ilmotella ens viikolla. Jos se ei natsaa, niin joutuu vissiin alkaa kaivella alusvaatelaatikkoa ja arpoo, että mitkäs näistä venyneistä ja kulahtaneista henkkamaukkaliiveistä vakuuttais parhaiten ton yökerhon staff managerin.
Tällasta siis tänne. Mitäs muuta. Irkkutyttö Sarah kävi kylässä, ja nään sitä taas huomenna. Tästä siis lisää.
Käytiin kattomassa rugbya, ja nykyään myöskin pelaan taas. Jee.
Ilmat on ihan paskat, ja mulla on kylmä. Oli onnenkyyneleet lähellä, kun posti toi äitin lähettämän Volcomin verkkatakin, josta jo kerran meinasin luopua. Nyt en meinaa luopua siitä edes öisin. Vielä kun Jumpinin saisin tänne. Poika huokailee helpotuksesta, koska tietää sen olevan liian painava lähetettäväksi. Toi mun pastellisävyinen fleecepyjama on kuulemma ihan riittävän hirvee. Se ei vaan tajuu.
Niitä kuvia ois ihan hirveen kiva saada tänne, mutta hirveen harvoin tulee kameraa kannettua mukana. Puhelimella oli hirveen näppärää aina näpsiä semmosia pieniä tilannekuvia. Vaikka mun vanhassa Lumiassa huono kamera olikin, oli se sentään kamera. Tän hetkinen puhelin on Pojan vanha simpukkapuhelin vuodelta en_edes_tiedä, ja vetelee viimesiään. Needless to say, sillä voi soittaa ja lähettää viestin. Siinä kaikki. Voin sanoa, että niin paljon kuin älypuhelimia aikanaan vastustin, niin joo. Oon myyny sieluni. Pitäis varmaan pistää pystyyn joku megamuotiblogi ja pyytää Samsungi sponsoriksi. Voisin yhen Galaxy s3 ottaa ihan mielelläni. Lupaan perustaa sille vaikka ihan oman blogin.
Nojoo. Koska mulla ei sen suurempia asioita taaskaan ole, niin lopetanpa tähän enneku alkaa kyllästyttää. Oikeesti voisin kyllä vielä lätistä vaikka tänpäiväsestä kauppareissusta, mutta kello on 12 yöllä ja mun pitäis pakata huomisen kamat. Lähetään siis Manlyyn. Ehkä.
Ainiin. Kun äiti kuitenkin ehkä luet tätä. Parin päivän sisään pitäis postilaatikkoon kolahtaa Johanna Tukiaisesta kertova paljastuskirja. Pistätkö tulemaan tännepäin joutessas, niin saan talvilukemista. Kiitti!
tiistai 4. kesäkuuta 2013
Viikonloppu
Viikonloppu meni Lithgowssa. Pojan siskon piti päästä niille nurkille siellä järjestettävien debytanttitanssiaisten takia, ja luvatiin sille kyyti. Tarkoitus oli lähteä torstaina, mutta Pojalle tuli työjuttuja perjantaille, joten päästiin lähtemään vasta perjantaina iltapäivällä. Siskon kanssa hypättiin junaan perjantaina ja treffattiin Poika puoleltapäivin Strathfieldissa. Ja eikun suunta kohti vuoria. Matkalla pysähdyttiin mummolassa Springwoodissa. Springwoodissa on muuten ehkä maailman paras kanahampparipaikka, ja sieltä oli pakko hakea kounas tälläkin kertaa. Lounaan jälkeen jatkettiin matkaa. Tehtiin vielä pikapysähdys Katoombassa, ja noukittiin yksi samoille nurkille menevä perhetuttu kyytiin.Lithgowssa oli KYLMÄ. Ihan kuin Suomessa joskus lokakuussa. Hrr.
Perjantai-ilta meni varsin rauhallisesti. Alunperin meilläkin oli Pojan kanssa tarkoitus mennä tuonne tanssiaisiin, mutta koska liput oli 60 dollaria ja pukukoodina kokopitkä iltapuku, niin päätettiin jättää välistä. Liian kallis paukku, eikä suoraan sanottuna niin kiinnostava muutenkaan. Kyseessä on siis vanha, vanha perinne. Koska mun aivot on vähän solmussa näin aamuisin, niin tässäpä Wikipedian tarjoama selitys asialle. "Aikoinaan nuorten aristokratiaan tai yläluokkaan kuuluvien naisten seurapiireihin astumista sanottiin debytoinniksi. Alkujaan debyytti toteutettiin tanssiaisten tai kutsujen muodossa. "Ensiesiintyminen" oli merkki siitä, että debytantti on saavuttanut aikuisuuden ja debyytissä hänet esiteltiin muodollisesti mahdollisille kosijoille ja näiden perheille." Tuolla kuvio ei niinkään liity yläluokkaan tai seurapiireihin, vaan ihan vaan yhteisöön ylipäätään.
Tanssiaiset jäivät siis meiltä välistä, ja sen sijaan käytiin syömässä Pojan kavereiden kanssa Secret Garden -nimisessä ravintolassa. Aivan ihanat ruuat, ja mikä parasta, BYO, eli bring your own drinks. Tilasin mangolla ja camembert juustolla täytettyä kanaa, ja jälkkäriksi ihan taivaallista suklaamoussea, joka pistettiin pojan kanssa puoliksi. Ruokailun jälkeen jatkettiin iltaa tavallistakin hiljaisemmassa Lithgown keskustassa. Koska suurin osa porukasta oli tanssiaisissa, oli meno niin uskomattoman kuollutta, että luovutettiin suosiolla jo puolenyön maissa.
Seuraava päivä meni pyöriessä Lithgown keskustassa, kun tuo manchild of mine kävi ostamassa kaverinsa kanssa uuden Game Boyn. Lisäksi haettiin halvasta kinkkipaikasta lounas. Iltasella oli taas luvassa olutta ja kavereita, ja tällä kertaa porukkaakin oli liikenteessä vähän enemmän. Workmen's clubin yhteydessä olevassa yökerhohirvityksessä oli one piece -teemailta, ja näitä erinäköiseen jumpsuiteihin pukeutuneita ihmisiä pyörikin sitten ympäri kylää. Court housessa oli yllätävän hyvä meno, kiitos paikallisen coveribändin. Pakko oli kuitenkin lähteä suht aikaisin, koska herätys aamulla oli jo seiskalta. Siskon kun piti ehtiä Gosfordista 11:sta lähtevään junaan.
Siispä aamulla kukonlaulun aikaan kamat autoon ja kotio. Nukahdin jo ennenkuin päästiin Lithgown ulkopuolelle, ja nukuin koko matkan kotipihaan asti. Autosta ryömin suoraan sohvalle jatkamaan uniani siksi aikaa, kun Poika kävi viemässä Siskon junalle.
Iltapäivällä käytiin vielä Jamien ja Brendanin kanssa Six Strings -olutpanimolla lounaalla. Oon muistaakseni tuosta paikasta ja sen taivaallisista oluista maininnut aikaisemminkin. On ne vaan hyviä. Tällä kertaa tyydyin ihan vaan yhteen pale aleen ja tummaan chaiolueen. Toi chaiolut oli niiiiiin hyvää. Ruuan kanssa oli jotain hämminkiä ja sen tulo kesti pienen ikuisuuden, mikä vähän harmitti. Tarkoitus kun oli käydä ihan vaan pikalounaalla ja viettää kotipäivä, sen sijaan päädyttiin kuluttamaan tuolla panimolla hyvät kolmisen tuntia. Ruoka oli kuitenkin odottamisen arvoista, ihanat burgerit ja ribsit. Loppupäivä meni sitten ihan vaan sohvannurkassa köllötellen ja Simpsoneita katellen. Kaikesta nukkumisesta huolimatta olin niin poikki, että ryömin peiton alle jo iltakahdeksalta, ja nukuinkin iloisesti kellon ympäri.
Perjantai-ilta meni varsin rauhallisesti. Alunperin meilläkin oli Pojan kanssa tarkoitus mennä tuonne tanssiaisiin, mutta koska liput oli 60 dollaria ja pukukoodina kokopitkä iltapuku, niin päätettiin jättää välistä. Liian kallis paukku, eikä suoraan sanottuna niin kiinnostava muutenkaan. Kyseessä on siis vanha, vanha perinne. Koska mun aivot on vähän solmussa näin aamuisin, niin tässäpä Wikipedian tarjoama selitys asialle. "Aikoinaan nuorten aristokratiaan tai yläluokkaan kuuluvien naisten seurapiireihin astumista sanottiin debytoinniksi. Alkujaan debyytti toteutettiin tanssiaisten tai kutsujen muodossa. "Ensiesiintyminen" oli merkki siitä, että debytantti on saavuttanut aikuisuuden ja debyytissä hänet esiteltiin muodollisesti mahdollisille kosijoille ja näiden perheille." Tuolla kuvio ei niinkään liity yläluokkaan tai seurapiireihin, vaan ihan vaan yhteisöön ylipäätään.
Tanssiaiset jäivät siis meiltä välistä, ja sen sijaan käytiin syömässä Pojan kavereiden kanssa Secret Garden -nimisessä ravintolassa. Aivan ihanat ruuat, ja mikä parasta, BYO, eli bring your own drinks. Tilasin mangolla ja camembert juustolla täytettyä kanaa, ja jälkkäriksi ihan taivaallista suklaamoussea, joka pistettiin pojan kanssa puoliksi. Ruokailun jälkeen jatkettiin iltaa tavallistakin hiljaisemmassa Lithgown keskustassa. Koska suurin osa porukasta oli tanssiaisissa, oli meno niin uskomattoman kuollutta, että luovutettiin suosiolla jo puolenyön maissa.
Seuraava päivä meni pyöriessä Lithgown keskustassa, kun tuo manchild of mine kävi ostamassa kaverinsa kanssa uuden Game Boyn. Lisäksi haettiin halvasta kinkkipaikasta lounas. Iltasella oli taas luvassa olutta ja kavereita, ja tällä kertaa porukkaakin oli liikenteessä vähän enemmän. Workmen's clubin yhteydessä olevassa yökerhohirvityksessä oli one piece -teemailta, ja näitä erinäköiseen jumpsuiteihin pukeutuneita ihmisiä pyörikin sitten ympäri kylää. Court housessa oli yllätävän hyvä meno, kiitos paikallisen coveribändin. Pakko oli kuitenkin lähteä suht aikaisin, koska herätys aamulla oli jo seiskalta. Siskon kun piti ehtiä Gosfordista 11:sta lähtevään junaan.
Siispä aamulla kukonlaulun aikaan kamat autoon ja kotio. Nukahdin jo ennenkuin päästiin Lithgown ulkopuolelle, ja nukuin koko matkan kotipihaan asti. Autosta ryömin suoraan sohvalle jatkamaan uniani siksi aikaa, kun Poika kävi viemässä Siskon junalle.
Iltapäivällä käytiin vielä Jamien ja Brendanin kanssa Six Strings -olutpanimolla lounaalla. Oon muistaakseni tuosta paikasta ja sen taivaallisista oluista maininnut aikaisemminkin. On ne vaan hyviä. Tällä kertaa tyydyin ihan vaan yhteen pale aleen ja tummaan chaiolueen. Toi chaiolut oli niiiiiin hyvää. Ruuan kanssa oli jotain hämminkiä ja sen tulo kesti pienen ikuisuuden, mikä vähän harmitti. Tarkoitus kun oli käydä ihan vaan pikalounaalla ja viettää kotipäivä, sen sijaan päädyttiin kuluttamaan tuolla panimolla hyvät kolmisen tuntia. Ruoka oli kuitenkin odottamisen arvoista, ihanat burgerit ja ribsit. Loppupäivä meni sitten ihan vaan sohvannurkassa köllötellen ja Simpsoneita katellen. Kaikesta nukkumisesta huolimatta olin niin poikki, että ryömin peiton alle jo iltakahdeksalta, ja nukuinkin iloisesti kellon ympäri.
arkea, arkea.
(kirjoitettu 21.5, jostain syystä ei julkaistu)
Enpä oo jaksanut päivittää, kun mitään ihmeitä ei viimeaikoina ole tapahtunut. Pitäis varmaan muuttaa vähän tätä konseptia että tulis kirjoteltua useammin. Tästä jokseenkin samaa kaavaa toistavasta arjesta kun ei paljon kerrottavaa ole. Ihan samanlaista se on kuin Suomessakin. Ehkä pitäis ruveta trendikkäästi kuvailemaan vaikka päivän asuja tai ostosreissujen saldoa. Tosin enpä tiedä kuinka kiinnostavaa olisi katsella kuvia mun ostoksista (tässä tänään ostin leipää, pastaa, pastakastiketta ja paskapaperia. Vaihtelun vuoksi ostin tällä kertaa värikästä paskapaperia entisen valkoisen sijaan, seuraavassa postauksessa kerron, kumpi toimii käytössä paremmin. Lisäksi kerron myös, onko ostamani Dolmio Bolognese parempaa kuin viimeviikkoinen Tomaatti-mozzarellakasitke.) Voisin toki ottaa myös esim. asukuvia. Kuusi seitsemästä on todennäköisesti osastoa löllikset/helvetinrumapyjama. Nojoo. Jotain yritän keksiä kuitenkin.
Ollaan oltu paljon ihan kotona myös viikonloppuisin, koska Gosfordin yöelämän voi tiivistää about kolmeen lauseeseen: Mennään ulos syömään. Mennään hotellille kaljalle. Tullaan kotiin. Vaihtoehtona hotellikaljalle on, että istutaan iltaa Brendanin ja Jamien luona. Tää paikka on viikonloppuisin ihan kuollut, porukka lähtee bailaamaan Terrigaliin, ja mitä sitä porukkaa oon nähnyt niin kiva mutta ei kiitos. Ihan mielelläni lojun hiljaisen pubin nurkassa ja seuraan rugbya ja kyläjuoppojen edesottamuksia.
Talvi tulee vauhdilla, päivät lyhenee, viideltä on jo pimeää. Ja ekaa kertaa on oikeasti välillä kylmä. Kaikkia tuntuu suuresti huvittavan, että minä olen se heikoin lenkki, ja aina ekana valittamassa kylmyydestä. Koska mähän oon Suomesta, mun pitäis olla tottunut. Mutta kun en ole. Palelen helposti ja vihaan kylmää. Asunto on ollut jokseenkin vilpoinen jo jonkin aikaa, mutta mun mitta tuli täyteen pari viikkoa sitten, kun palattiin parin päivän Manlyn reissulta kotiin ja kämpässä oli valehtelematta maksimissaan 15c. Pojan mielestä edes se ei ollut mitenkään paha, mutta mulla palo hermot about sekunnissa ja totesin, että lähden vaikka bussilla kauppaan, mutta se patteri hankitaan nyt. Ajoi se sitten mut onneksi kauppaan, ja nyt tossa keskellä olohuonetta töröttää tommonen uskomattoman ruma, mutta ah, niin ihanasti lämmittävä puhaltava patteri. Nam. en edes halua tietää millanen sähkönkulutus tossa vermeessä on, mutta se ehdottomasti pelasti mun talveni. Poika kattoo kun hullua, kun makoilen ihan ton puhaltimen vieressä. Jotta varmistaisin oman lämpimäänä pysymiseni, ostin myös uskomattoman ruman ja mukavan fleecepyjaman. Se saa mun jumpsuitinkin näyttämään imartelevalta.
Olen edelleen vailla töitä, mikä muuten syö niin pirusti välillä. Yli 30 paikkaan oon CV:n jättänyt, yhdestäkään ei olla oltu yhteydessä. Tuntuu suoraan sanottuna tosi paskalta, vaikka kyllähän sen tiesi, että vaikeaa tulee olemaan. Tuskinpa silti tilanne olisi näin huono, jos olisin Suomessa. Ulkomaalainen on aina ulkomaalainen. Yritän pitää pään pystyssä ja jaksaa etsiä ja hakea, mutta kyllähän se masentaa, kun en pääse edes haastatteluun asti.
Tällä hetkellä koko kylä on jotenkin hiljentynyt. Mun päivät kuluu enemmän ja vähemmän pyöriessä ympäri tätä pikkukaksiota, koska rehellisyyden nimissä täällä ei juurikaan ole mitään tekemistä. Varsinkaan yksin, ja kavereita mulla ei tällä alueella ole. Siispä kotivaimoilen ja koetan kuluttaa aikaa siivoilemalla ja ruuanlaiton parissa. Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä mulla on oikeesti siisti koti. Kertoo jotain mun tekemisenpuutteesta. Välillä hyppään bussiin ja painelen Erina Fairin ostoskeskukseen kuluttamaan aikaa, mutta sekin on vähän turhaa kun rahaa mihinkään ylimääräiseen ei nyt ole, kun ei ole tulonlähdettäkään. Poika on töissä matkoineen 13h, eli meidän yhteinen aika viikolla on aika olematon. Pitkiä on mun päivät.
Vähän on siis matalalentoa tämä homma aina välillä, ja viimeaikoina on kyllä ollut semmonen olo, että oispa jees olla Suomessa. Mulla ei onneksi ollut mitään odotuksia koko homman suhteen, ts. en tullut tänne reppu selässä vuosikausia asiasta haaveiltuani ja olettanut tän olevan joku onnen kaukoranta, johon laineet liplattaa. Ois meinaan aikamoinen pudotus todellisuuteen. Helppoa kun ei tunnu olevan noilla reppureissaajillakaan, töistä on helvetillinen kilpailu, ja kusettajia ja hyväksikäyttöä etenkin farmityön puolella tuntuu olevan paljon. Mä olen enemmän ja vähemmän sidottuna tähän yhteen paikkaan, ainakin nyt toistaiseksi. Mulla ei itse Australiaan ollut mikään hinku tulla, enkä täällä ilman Poikaa edes olisi. Sen kummemmin en ala ihmissuhteitani näin julkisesti setvimään, mutta sen uskallan sanoa, että vaikka oleminen täällä onkin välillä hankalaa, en silti voisi olla onnellisempi. Uskon että tää tästä vielä iloksi muuttuu, toi kärsivällisyys ei vaan koskaan ole ollut niitä mun vahvoja puolia, ja välillä turhauttaa kun asiat ei järjesty kaikkihetinyt.
Enpä oo jaksanut päivittää, kun mitään ihmeitä ei viimeaikoina ole tapahtunut. Pitäis varmaan muuttaa vähän tätä konseptia että tulis kirjoteltua useammin. Tästä jokseenkin samaa kaavaa toistavasta arjesta kun ei paljon kerrottavaa ole. Ihan samanlaista se on kuin Suomessakin. Ehkä pitäis ruveta trendikkäästi kuvailemaan vaikka päivän asuja tai ostosreissujen saldoa. Tosin enpä tiedä kuinka kiinnostavaa olisi katsella kuvia mun ostoksista (tässä tänään ostin leipää, pastaa, pastakastiketta ja paskapaperia. Vaihtelun vuoksi ostin tällä kertaa värikästä paskapaperia entisen valkoisen sijaan, seuraavassa postauksessa kerron, kumpi toimii käytössä paremmin. Lisäksi kerron myös, onko ostamani Dolmio Bolognese parempaa kuin viimeviikkoinen Tomaatti-mozzarellakasitke.) Voisin toki ottaa myös esim. asukuvia. Kuusi seitsemästä on todennäköisesti osastoa löllikset/helvetinrumapyjama. Nojoo. Jotain yritän keksiä kuitenkin.
Ollaan oltu paljon ihan kotona myös viikonloppuisin, koska Gosfordin yöelämän voi tiivistää about kolmeen lauseeseen: Mennään ulos syömään. Mennään hotellille kaljalle. Tullaan kotiin. Vaihtoehtona hotellikaljalle on, että istutaan iltaa Brendanin ja Jamien luona. Tää paikka on viikonloppuisin ihan kuollut, porukka lähtee bailaamaan Terrigaliin, ja mitä sitä porukkaa oon nähnyt niin kiva mutta ei kiitos. Ihan mielelläni lojun hiljaisen pubin nurkassa ja seuraan rugbya ja kyläjuoppojen edesottamuksia.
Talvi tulee vauhdilla, päivät lyhenee, viideltä on jo pimeää. Ja ekaa kertaa on oikeasti välillä kylmä. Kaikkia tuntuu suuresti huvittavan, että minä olen se heikoin lenkki, ja aina ekana valittamassa kylmyydestä. Koska mähän oon Suomesta, mun pitäis olla tottunut. Mutta kun en ole. Palelen helposti ja vihaan kylmää. Asunto on ollut jokseenkin vilpoinen jo jonkin aikaa, mutta mun mitta tuli täyteen pari viikkoa sitten, kun palattiin parin päivän Manlyn reissulta kotiin ja kämpässä oli valehtelematta maksimissaan 15c. Pojan mielestä edes se ei ollut mitenkään paha, mutta mulla palo hermot about sekunnissa ja totesin, että lähden vaikka bussilla kauppaan, mutta se patteri hankitaan nyt. Ajoi se sitten mut onneksi kauppaan, ja nyt tossa keskellä olohuonetta töröttää tommonen uskomattoman ruma, mutta ah, niin ihanasti lämmittävä puhaltava patteri. Nam. en edes halua tietää millanen sähkönkulutus tossa vermeessä on, mutta se ehdottomasti pelasti mun talveni. Poika kattoo kun hullua, kun makoilen ihan ton puhaltimen vieressä. Jotta varmistaisin oman lämpimäänä pysymiseni, ostin myös uskomattoman ruman ja mukavan fleecepyjaman. Se saa mun jumpsuitinkin näyttämään imartelevalta.
Olen edelleen vailla töitä, mikä muuten syö niin pirusti välillä. Yli 30 paikkaan oon CV:n jättänyt, yhdestäkään ei olla oltu yhteydessä. Tuntuu suoraan sanottuna tosi paskalta, vaikka kyllähän sen tiesi, että vaikeaa tulee olemaan. Tuskinpa silti tilanne olisi näin huono, jos olisin Suomessa. Ulkomaalainen on aina ulkomaalainen. Yritän pitää pään pystyssä ja jaksaa etsiä ja hakea, mutta kyllähän se masentaa, kun en pääse edes haastatteluun asti.
Tällä hetkellä koko kylä on jotenkin hiljentynyt. Mun päivät kuluu enemmän ja vähemmän pyöriessä ympäri tätä pikkukaksiota, koska rehellisyyden nimissä täällä ei juurikaan ole mitään tekemistä. Varsinkaan yksin, ja kavereita mulla ei tällä alueella ole. Siispä kotivaimoilen ja koetan kuluttaa aikaa siivoilemalla ja ruuanlaiton parissa. Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä mulla on oikeesti siisti koti. Kertoo jotain mun tekemisenpuutteesta. Välillä hyppään bussiin ja painelen Erina Fairin ostoskeskukseen kuluttamaan aikaa, mutta sekin on vähän turhaa kun rahaa mihinkään ylimääräiseen ei nyt ole, kun ei ole tulonlähdettäkään. Poika on töissä matkoineen 13h, eli meidän yhteinen aika viikolla on aika olematon. Pitkiä on mun päivät.
Vähän on siis matalalentoa tämä homma aina välillä, ja viimeaikoina on kyllä ollut semmonen olo, että oispa jees olla Suomessa. Mulla ei onneksi ollut mitään odotuksia koko homman suhteen, ts. en tullut tänne reppu selässä vuosikausia asiasta haaveiltuani ja olettanut tän olevan joku onnen kaukoranta, johon laineet liplattaa. Ois meinaan aikamoinen pudotus todellisuuteen. Helppoa kun ei tunnu olevan noilla reppureissaajillakaan, töistä on helvetillinen kilpailu, ja kusettajia ja hyväksikäyttöä etenkin farmityön puolella tuntuu olevan paljon. Mä olen enemmän ja vähemmän sidottuna tähän yhteen paikkaan, ainakin nyt toistaiseksi. Mulla ei itse Australiaan ollut mikään hinku tulla, enkä täällä ilman Poikaa edes olisi. Sen kummemmin en ala ihmissuhteitani näin julkisesti setvimään, mutta sen uskallan sanoa, että vaikka oleminen täällä onkin välillä hankalaa, en silti voisi olla onnellisempi. Uskon että tää tästä vielä iloksi muuttuu, toi kärsivällisyys ei vaan koskaan ole ollut niitä mun vahvoja puolia, ja välillä turhauttaa kun asiat ei järjesty kaikkihetinyt.
maanantai 27. toukokuuta 2013
Vuosi
Tuli tuossa tuon Pojan kanssa vuosi tätä kuviota täyteen, ja käytiin sitä vähän juhlistamassa viikonloppuna. Mitään erityistä ei suunnitelmissa ollut, kumpikaan kun ei mistään överilässynläästä perusta. Alunperin tarkoitus oli käydä Tarongan eläintarhassa Sydneyssä perjantaina, mutta jokseenkin epävakaa sääennuste muutti suunnitelmia, ja perjantai olikin sitten ihan kotipäivä. Sain taas todeta kuinka loistavasti nämä sääennusteet täällä pitävätkään paikkansa, meinaan ainakin täällä aurinko paisteli ihan iloisesti ennustetusta kaatosateesta huolimatta. Tiedä sitten miten Sydneyssä.
Siispä siirrettiin suunnitelmat lauantaille. Ensin käytiin aamusta katsomassa yhtä asuntoa, johon toivottavasti päästäis muuttamaan. Kiva, pieni, vähän uudempi kaksio ihanan hiljasella paikalla. (tilannepäivitys 5.6: asunnolla kolme hakijaa lisäksemme, mitään ei ainakaan vielä ole kuulunut.). Koska näyttö oli vasta klo 11, päästiin lähtemaan Sydneyyn sen verran myöhään, että skipattiin eläintarha ihan suosiolla. Viisaammat ovat kertoneet, että siellä saa helposti kulumaan viisi-kuusikin tuntia, ja me ehdittäisiin sinne vasta iltapäivästä. Pikaisen palaverin jälkeen päädyimme Darling Harborin Sea Lifeen, jossa muutenkin halusin päästä käymään.
Sea Lifesta mulla ei juurikaan ole onnistuneita kuvia, kaloja on yllätävän hankalaa kuvata. Nopeita ovat, pirulaiset. Mutta hienohan tuo paikka oli. Oli jos jonkinnäköistä fisua, isoa ja pientä. Merihevosia, haita, rauskuja ymsyms. Ainut hermoja kiristävä asia oli ympäriinsä juoksevat ja kiljuvat lapset, joita muuten oli paljon. Ei lapsissa mitään vikaa, mutta kun ne ei osanneet käyttäytyä ollenkaan, ja tilat olivat pienet ja käytävät ahtaat. Nojoo.
Akvaarioreissun jälkeen käppäiltiin Pancakes On The Rocksiin vetämään pannukakkuähkyt. Ihan maailman paras pannaripaikka, mutta voi luoja ne annokset on valtavia. Mun annoksessa oli kaks isoa pannaria, kermaa, vaniliajäätelöä, banaania ja vaahterasiirappia, Poika otti jonkun överisuklaajutun. Namnam. Tällä kertaa sain alas kahdesta pannukakustani puolitoista, jonka jälkeen oli pakko luovuttaa. Pannareita sulateltiin käppäilemällä ympäri keskustaa. Olin aikaisemmin nähnyt mainoksen jostain valoshowsta Darling Harborissa, ja kun nyt kerran niillä nurkilla oltiin jo valmiiksi, päätettiin jäädä odottelmaan ja tsekkaamaan mistä on kysymys. Lisäksi illemmalla olisi vielä viikottainen ilotulitus. Aikaa oli sopivasti tapettavaksi, siispä Pump Houseen oluelle. Kallista, mutta niin hyvää.
Itse valoshow osoittautuikin sitten pettymykseksi. parit suihkulähteet synkronoitu musiikin tahtiin ja sekaan heijastettiin erivärisiä valoja. Homma oli reilussa vartissa ohi. Lisää ohjelmaa olisi vissiin ollut luvassa vähän myöhemmin, muttei jaksettu jäädä odottelemaan. Siispä myös ilotulitus jäi tällä kertaa välistä. No, ei haittaa. Päästiin ajoissa kotiin, ja ehdittiin vielä kipaista kaupasta vähän fiinimpää viiniä ja parempaa olutta. Samalla reissulla kävi kutsu myös Brendanin ja Jamien luo, jossa loppuilta vierähtikin hyvän musiikin ja hyvän seuran parissa.
Sellasta tänä vuonna. Saas nähdä, missä ja millaisissa tunnelmissa ollaan vuoden päästä samaan aikaan.
Siispä siirrettiin suunnitelmat lauantaille. Ensin käytiin aamusta katsomassa yhtä asuntoa, johon toivottavasti päästäis muuttamaan. Kiva, pieni, vähän uudempi kaksio ihanan hiljasella paikalla. (tilannepäivitys 5.6: asunnolla kolme hakijaa lisäksemme, mitään ei ainakaan vielä ole kuulunut.). Koska näyttö oli vasta klo 11, päästiin lähtemaan Sydneyyn sen verran myöhään, että skipattiin eläintarha ihan suosiolla. Viisaammat ovat kertoneet, että siellä saa helposti kulumaan viisi-kuusikin tuntia, ja me ehdittäisiin sinne vasta iltapäivästä. Pikaisen palaverin jälkeen päädyimme Darling Harborin Sea Lifeen, jossa muutenkin halusin päästä käymään.
Sea Lifesta mulla ei juurikaan ole onnistuneita kuvia, kaloja on yllätävän hankalaa kuvata. Nopeita ovat, pirulaiset. Mutta hienohan tuo paikka oli. Oli jos jonkinnäköistä fisua, isoa ja pientä. Merihevosia, haita, rauskuja ymsyms. Ainut hermoja kiristävä asia oli ympäriinsä juoksevat ja kiljuvat lapset, joita muuten oli paljon. Ei lapsissa mitään vikaa, mutta kun ne ei osanneet käyttäytyä ollenkaan, ja tilat olivat pienet ja käytävät ahtaat. Nojoo.
Akvaarioreissun jälkeen käppäiltiin Pancakes On The Rocksiin vetämään pannukakkuähkyt. Ihan maailman paras pannaripaikka, mutta voi luoja ne annokset on valtavia. Mun annoksessa oli kaks isoa pannaria, kermaa, vaniliajäätelöä, banaania ja vaahterasiirappia, Poika otti jonkun överisuklaajutun. Namnam. Tällä kertaa sain alas kahdesta pannukakustani puolitoista, jonka jälkeen oli pakko luovuttaa. Pannareita sulateltiin käppäilemällä ympäri keskustaa. Olin aikaisemmin nähnyt mainoksen jostain valoshowsta Darling Harborissa, ja kun nyt kerran niillä nurkilla oltiin jo valmiiksi, päätettiin jäädä odottelmaan ja tsekkaamaan mistä on kysymys. Lisäksi illemmalla olisi vielä viikottainen ilotulitus. Aikaa oli sopivasti tapettavaksi, siispä Pump Houseen oluelle. Kallista, mutta niin hyvää.
Itse valoshow osoittautuikin sitten pettymykseksi. parit suihkulähteet synkronoitu musiikin tahtiin ja sekaan heijastettiin erivärisiä valoja. Homma oli reilussa vartissa ohi. Lisää ohjelmaa olisi vissiin ollut luvassa vähän myöhemmin, muttei jaksettu jäädä odottelemaan. Siispä myös ilotulitus jäi tällä kertaa välistä. No, ei haittaa. Päästiin ajoissa kotiin, ja ehdittiin vielä kipaista kaupasta vähän fiinimpää viiniä ja parempaa olutta. Samalla reissulla kävi kutsu myös Brendanin ja Jamien luo, jossa loppuilta vierähtikin hyvän musiikin ja hyvän seuran parissa.
Sellasta tänä vuonna. Saas nähdä, missä ja millaisissa tunnelmissa ollaan vuoden päästä samaan aikaan.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Urheilukulttuuria australialaisittain
(Jatkamme blogia nykyhetkestä. Päivitystauon aikana tapahtuneita juttuja joko kirjoitan ylös tai sitten en. Paineita en jaksa asiasta ottaa. Jatkossa kuitenkin toivottavasti jaksan päivitellä ahkerammin, jottei vastaavaa tapahdu.)
Siitä asti kun varmistui mun lähtöni Aussilaan, olen odottanyt yhtä asiaa. Rugbya. Rugbykärpänen puri jo kotisuomessa, jossa laji on kuitenkin vielä tuntematon ja kuviot todella pienet(mutta sitäkin asialle omistauneemmat!).
Olin siis lievästi järkyttynyt tajuttuani, että päädyin yhteen niistä helvetin harvoista kaupungeista jossa on ammattilais jalkapallotiimi, muttei ammatilaisrugbya. WTF. Vain mun tuurilla. Eurooppalainen jalkapallohan on täällä jokseenkin pieni juttu rugbyyn ja aussifudikseen verratuna, mutta koska meitä lähinnä oleva ammatilaisrugbyjoukkue on Sydneyssä, pitää ihmisten innostua jostain. Vaikka väkisin. Siispä täällä rakastetaan jalkapalloa ja Central Coast Marinersia. Poika selittikin, että mikäli tällä alueella olisi yksikin rugby league joukkue, ei jalkapallo kiinnostaisi ketään. Onneksi tuolla meidänkin Blue Tongue stadionilla pelataan silloin tällöin myös NRL(National Rugby League) pelejä, ja jalkapallokausikin on ohi(jes).
Menipäs monimutkaiseksi. Täällä siis jalkapallosta puhuttaessa pitää tietää asianyhteys. Jalkapalloksi kun kutsutaan niin eurooppalaista jalkapalloa, jenkkifudista, NRL(National Rugby League):aa, union rugbya kuin AFL(Aussie rules football):aakin.
Olenkin siis ollut enemmän kuin täpinöissäni tänne päästyäni, täällä kun rugbya tulee joka tuutista. Vähenee muuten kummasti perheriidat, kun sama urheilulaji kiinnostaa molempia. Onpa käynyt niinkin, että minä olen halunnut pubiin seuraamaan peliä enemmän kuin tuo toinen puolisko, jos hyvä peli ei ole kotitelkkarista näkynyt. Unionia kun näkyy vain maksukanavilla ja meillä ei niitä ole. Ei sillä, paremman puutteessa seuraan liigaa ihan tyytyväisenä, ja torstai-illan fudiksesta kotisohvalla muutaman hyvän oluen kanssa onkin muodostunut semmonen vakkari-viikonlopunaloitusrituaali. Meillä kannatetaan Parramatta Eelsia ja ehkä vähän myös Manly-Warringah Sea Eaglesia. Enimmäkseen homma menee kuitenkin niin, että katotaan mitä sattuu näkymään ja valitaan jompi kumpi joukkue, jota sitten kannatetaan.
Yksi iso toive toteutui, kun pääsin seuraamaan peliä ihan livenä. Perjantaina otimme suunnaksi Manlyn, tarkemmin sanottuna Brookvale Ovalin, Sea Eaglesin kotistadionin, jossa Manly otti yhteen South Sydney Rabbitohsin kanssa.
Australialaiseen tapaan hommat sujuivat taas vaihteeksi vähän sinnepäin, ja yleisen haahuilun seurauksena allekirjoittaneen otsasuoni pullotti jo ennenkuin edes päästiin stadionille. Onneksi sentään saatiin taksi nopeasti ja oltiin perillä suht ajoissa. Ostettiin liput, jonka jälkeen taas yleistä haahuilua ja ihmettelyä, että mitäs syödään. Viereisessä mäkkärissä oli arvatenkin aivan helvetillinen jono, mutta koska stadionilla olisi jonot joka tapauksessa ja ruokakin huonompaa, päädyimme Mäkkiin jonon jatkoksi. Pikainen ruokailu ja vihdoin päästiin itse stadionille.
Tässä kohta odottikin sitten seuraava yllätys. Meillä ei nimittäin ollut istumapaikkoja. Katsomohan toki oli olemassa, mutta kuulemma nurmikkopaikat on ne missä tunnelma on aidoimmillaan. Mjahas. Ok. Hirveen kiva, mutta siinä vaiheessa kun päästiin kaljateltan kilometrijonosta pois, oli nurmikko jo aivan amuttu täyteen enemmän ja vähemmän päissään olevia ihmisiä, ja näkyvyys kentälle nolla. Tarkoitus toki oli olla ajoissa, jotta ehdittäisiin ryysiksen alta pois ja mahduttaisiin istumaan jollekin kusiselle ruoholäntille, mutta paikalliseen tapaan näin ei toki tapahtunut. Että no worries vaan, seistään sitten. Neljän lämpimän kaljatökin kanssa keskellä ihmismassaa. Jee. Tässä kohtaa kiristi jo sen verran päätä, että huomautin pojille vähän vähemmän ystävällisesti, että mitähän helvettiä, sattuiko kukaan muistamaan että tultiin tänne ensisijaisesti seuraamaan peliä, ei juomaan lämmintä ja vetistä kaljaa(josta puolet läikkyy syliin anyway, kun jokapuolella tönitään) ja katsomaan edessä seisovan äijälauman takaraivoja. Aikamme haahuiltiin, kunnes lopulta löydettiin paikka josta näkyi ainakin lähes koko kenttä. Pikkuhiljaa omatkin fiilikset parani, kun pystyi kunnolla seuraamaan peliä.
Täällä näköjään se itse peli on sivuseikka. Täällä vedetään ne oman joukkueen fanikamat päälle ja lähdetään porukalla juomaan kaljaa. Jossain sitten joku pelaa jotain peliäkin vissiin välillä. Ei ihan sitä mihin on lätkäkaukalossa tottunut. Tunnelmaa ja ääntä kuitenkin riitti loppuunmyydyllä stadionilla. Yksi tappelu ja muutama vähän roisimpi tällikin nähtiin. Tiukan pelin jälkeen Manly joutui taipumaan pistein 12-20.
Kotimatka olikin taas vaihteeksi vähän työn ja tuskan takana, kun 20 000 ihmistä purkautui ulos stadionilta samaan aikaan. Toki tarkoitus oli lähteä pari minuuttia ennen pelin loppua, mutta eihän se nyt taas ihan niin mennyt ja päädyttiin sinne tungokseen ihmettelmään, että milläs täältä pääsee pois. Mulla lopulta paloi hihat poikien saamattomuuteen ja ilmoitin, että lähden kävelemään kohti Manlya ja otan käsipystytaksin, muut voivat mun puolesta vaikka kävellä koko matkan. Lopulta ne kuitenkin seurasivat ja taksikin saatiin jo muutaman sadan metrin päästä stadionista.
Kaikesta hermoilustani huolimatta tämä ei todellakaan tule jäämään mun viimeiseksi livepeliksi, oli ne isot pojat meinaan sen verran taitavia. Ensi kerralla vaan aikaisemmin liikkeelle ja enemmän suunnitelua, niin pysyy mun skandinaaviset herkät hermotkin kurissa. Talvella muuten pääsen kattomaan State Of Origin -peliä, jota odotan ihan into piukkana jo nyt.
Tää maa on kyllä uskomattioman kaoottinen aina välillä. Jotenkin se ristiriita tän yleisen hälläväliä -kultuurin ja toisaalta todella tiukkojen lakien välillä ei vaan mahdu mun päähän. Ja tää no worries -meininki vaatii kyllä totuttelua varmaan vielä pitkään. Ja minä kun luulin olevani organisointikyvytön, laiska, saamaton ja haahuilija. Täällä mä olen näköjään se nipottaja.
Kuka olisi uskonut.
Siitä asti kun varmistui mun lähtöni Aussilaan, olen odottanyt yhtä asiaa. Rugbya. Rugbykärpänen puri jo kotisuomessa, jossa laji on kuitenkin vielä tuntematon ja kuviot todella pienet(mutta sitäkin asialle omistauneemmat!).
Olin siis lievästi järkyttynyt tajuttuani, että päädyin yhteen niistä helvetin harvoista kaupungeista jossa on ammattilais jalkapallotiimi, muttei ammatilaisrugbya. WTF. Vain mun tuurilla. Eurooppalainen jalkapallohan on täällä jokseenkin pieni juttu rugbyyn ja aussifudikseen verratuna, mutta koska meitä lähinnä oleva ammatilaisrugbyjoukkue on Sydneyssä, pitää ihmisten innostua jostain. Vaikka väkisin. Siispä täällä rakastetaan jalkapalloa ja Central Coast Marinersia. Poika selittikin, että mikäli tällä alueella olisi yksikin rugby league joukkue, ei jalkapallo kiinnostaisi ketään. Onneksi tuolla meidänkin Blue Tongue stadionilla pelataan silloin tällöin myös NRL(National Rugby League) pelejä, ja jalkapallokausikin on ohi(jes).
Menipäs monimutkaiseksi. Täällä siis jalkapallosta puhuttaessa pitää tietää asianyhteys. Jalkapalloksi kun kutsutaan niin eurooppalaista jalkapalloa, jenkkifudista, NRL(National Rugby League):aa, union rugbya kuin AFL(Aussie rules football):aakin.
Olenkin siis ollut enemmän kuin täpinöissäni tänne päästyäni, täällä kun rugbya tulee joka tuutista. Vähenee muuten kummasti perheriidat, kun sama urheilulaji kiinnostaa molempia. Onpa käynyt niinkin, että minä olen halunnut pubiin seuraamaan peliä enemmän kuin tuo toinen puolisko, jos hyvä peli ei ole kotitelkkarista näkynyt. Unionia kun näkyy vain maksukanavilla ja meillä ei niitä ole. Ei sillä, paremman puutteessa seuraan liigaa ihan tyytyväisenä, ja torstai-illan fudiksesta kotisohvalla muutaman hyvän oluen kanssa onkin muodostunut semmonen vakkari-viikonlopunaloitusrituaali. Meillä kannatetaan Parramatta Eelsia ja ehkä vähän myös Manly-Warringah Sea Eaglesia. Enimmäkseen homma menee kuitenkin niin, että katotaan mitä sattuu näkymään ja valitaan jompi kumpi joukkue, jota sitten kannatetaan.
Yksi iso toive toteutui, kun pääsin seuraamaan peliä ihan livenä. Perjantaina otimme suunnaksi Manlyn, tarkemmin sanottuna Brookvale Ovalin, Sea Eaglesin kotistadionin, jossa Manly otti yhteen South Sydney Rabbitohsin kanssa.
Australialaiseen tapaan hommat sujuivat taas vaihteeksi vähän sinnepäin, ja yleisen haahuilun seurauksena allekirjoittaneen otsasuoni pullotti jo ennenkuin edes päästiin stadionille. Onneksi sentään saatiin taksi nopeasti ja oltiin perillä suht ajoissa. Ostettiin liput, jonka jälkeen taas yleistä haahuilua ja ihmettelyä, että mitäs syödään. Viereisessä mäkkärissä oli arvatenkin aivan helvetillinen jono, mutta koska stadionilla olisi jonot joka tapauksessa ja ruokakin huonompaa, päädyimme Mäkkiin jonon jatkoksi. Pikainen ruokailu ja vihdoin päästiin itse stadionille.
Tässä kohta odottikin sitten seuraava yllätys. Meillä ei nimittäin ollut istumapaikkoja. Katsomohan toki oli olemassa, mutta kuulemma nurmikkopaikat on ne missä tunnelma on aidoimmillaan. Mjahas. Ok. Hirveen kiva, mutta siinä vaiheessa kun päästiin kaljateltan kilometrijonosta pois, oli nurmikko jo aivan amuttu täyteen enemmän ja vähemmän päissään olevia ihmisiä, ja näkyvyys kentälle nolla. Tarkoitus toki oli olla ajoissa, jotta ehdittäisiin ryysiksen alta pois ja mahduttaisiin istumaan jollekin kusiselle ruoholäntille, mutta paikalliseen tapaan näin ei toki tapahtunut. Että no worries vaan, seistään sitten. Neljän lämpimän kaljatökin kanssa keskellä ihmismassaa. Jee. Tässä kohtaa kiristi jo sen verran päätä, että huomautin pojille vähän vähemmän ystävällisesti, että mitähän helvettiä, sattuiko kukaan muistamaan että tultiin tänne ensisijaisesti seuraamaan peliä, ei juomaan lämmintä ja vetistä kaljaa(josta puolet läikkyy syliin anyway, kun jokapuolella tönitään) ja katsomaan edessä seisovan äijälauman takaraivoja. Aikamme haahuiltiin, kunnes lopulta löydettiin paikka josta näkyi ainakin lähes koko kenttä. Pikkuhiljaa omatkin fiilikset parani, kun pystyi kunnolla seuraamaan peliä.
 |
| Pullanaama edustaa |
Täällä näköjään se itse peli on sivuseikka. Täällä vedetään ne oman joukkueen fanikamat päälle ja lähdetään porukalla juomaan kaljaa. Jossain sitten joku pelaa jotain peliäkin vissiin välillä. Ei ihan sitä mihin on lätkäkaukalossa tottunut. Tunnelmaa ja ääntä kuitenkin riitti loppuunmyydyllä stadionilla. Yksi tappelu ja muutama vähän roisimpi tällikin nähtiin. Tiukan pelin jälkeen Manly joutui taipumaan pistein 12-20.
Kotimatka olikin taas vaihteeksi vähän työn ja tuskan takana, kun 20 000 ihmistä purkautui ulos stadionilta samaan aikaan. Toki tarkoitus oli lähteä pari minuuttia ennen pelin loppua, mutta eihän se nyt taas ihan niin mennyt ja päädyttiin sinne tungokseen ihmettelmään, että milläs täältä pääsee pois. Mulla lopulta paloi hihat poikien saamattomuuteen ja ilmoitin, että lähden kävelemään kohti Manlya ja otan käsipystytaksin, muut voivat mun puolesta vaikka kävellä koko matkan. Lopulta ne kuitenkin seurasivat ja taksikin saatiin jo muutaman sadan metrin päästä stadionista.
Kaikesta hermoilustani huolimatta tämä ei todellakaan tule jäämään mun viimeiseksi livepeliksi, oli ne isot pojat meinaan sen verran taitavia. Ensi kerralla vaan aikaisemmin liikkeelle ja enemmän suunnitelua, niin pysyy mun skandinaaviset herkät hermotkin kurissa. Talvella muuten pääsen kattomaan State Of Origin -peliä, jota odotan ihan into piukkana jo nyt.
Tää maa on kyllä uskomattioman kaoottinen aina välillä. Jotenkin se ristiriita tän yleisen hälläväliä -kultuurin ja toisaalta todella tiukkojen lakien välillä ei vaan mahdu mun päähän. Ja tää no worries -meininki vaatii kyllä totuttelua varmaan vielä pitkään. Ja minä kun luulin olevani organisointikyvytön, laiska, saamaton ja haahuilija. Täällä mä olen näköjään se nipottaja.
Kuka olisi uskonut.
perjantai 19. huhtikuuta 2013
Featherdale kuvina, osa 2.
Tässäpä siis lisää kuvia Featherdalesta. Klikkaamalla isommaksi. Kaikin puolin ihana päivä. <3
 |
| nuo varpaat <3 |
 |
| albiinokemmuruita |
 |
| lepakoita |
 |
| bad hair day? |
 |
| nää kaverit oli kovia höpöttelemään ja keikistelemään ihmisille |
 |
| tyyppi lämmitteli seinää vasten |
 |
| nokkasiili, vesinokkaeläimen lisäksi ainut muniva nisäkäs |
 |
| ..ja lisää koaloita. Nää kaverit oli osa yllättävänkin aktiivisia, ja saatoin ehkä ottaa ihan miljoona kuvaa |
 |
| Lisää kuvateksti |
 |
| toi asento.. |
 |
| Tää kaveri oli aivan uskomattoman hellyttävä, olisi kerjännyt rapsuja vaikka koko päivän... |
 |
| ...ja myös nautti niistä täysillä. |
 |
| kattokaa nyt tuota ilmettä <3 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)