Ötökän elämää

Ajatelin ensin pistää ton päivän Sydneyssä pakettiin, mutta koska tämä vaatisi myös kuvia, ja kuvat ovat tällä hetkellä kamerassa (joka tosin löytyi), enkä ihan oikeasti nyt jaksa alkaa niitä siirtämään ensin koneelle ja sitten taistelemaan tän meidän netin kanssa, niin Sydney saa nyt odottaa. Muutama muukin viimeviikon tapahtuma olisi varmaan päivittämisen arvoinen, mutta koska mielen päällä on viimepäivinä ollut lähinnä erinäisten ällöttävien otusten valtaama kotimme, niin palatkaamme muihin tapahtumiin myöhemmin. Nyt seuraa tarinaa aiheesta torakat talossamme.

Mainitsin tuossa aikaisemmin, että tässä asunnossa on tavattu satunnaisia alivuokralaisia. En tiedä mitä helvettiä tapahtui muutamassa päivässä, mutta jostain syystä näitä alkoi näkyä lisää ja lisää. Eikä pelkästään torakoita, vaan jotain pienempiä pirulaisia myös. Poika sanoi, että muistuttivat carpet bugseja. En tiedä, ei kiinnosta. Ne on siltikin ötököitä, ja minähän en ötököiden kanssa samassa huushollissa asu. Hiljaa mielessä alkoi itää pienimuotoinen ahdistus näiden kompiaisten takia, sillä kuten minut paremmin tuntevat tietävät, mun ötökkäkauhu - koskien mitä tahansa millä on enemmän kuin neljä jalkaa, alkaen muurahaisista - on vähintääkin lievän fobian luokkaa. Olin jo ylittänyt itseni sillä, että siedin ne muutamat satunnaiset torakat. Siispä ostettiin varalta kolmenpakkaus torakka/hyönteispommeja. eipä tiedetty miten kipeästi niitä pian tarvittaisiin.

Tämä iloinen kimppa-asuminen kulminoitui sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, täydellinen ajoitus ottaen huomioon pojan maanantaisen töihinpaluun, ja herätyksen aamuviideltä. Hipsittiin sänkyyn hyvissä ajoin, ja minä sitten lukulampun valossa menin laittamaan puhelinta lataukseen makkarin nurkkaan. Siinä sitten katselin että mitäs helvettiä, niitä pikkuötököitä vilisti jaloissa useampikin. Tökin puoliunessa olevan sulhoni semipaniikissa hereille, että nyt vittu tuu kattoon mitä täällä tapahtuu. No, eipä niille siinä mitään voinut, todettiin vaan että mulla ois edessä projekti myrkytys seuraavana aamuna. Kömmin takaisin sänkyyn lukemaan kirjaa. Sivusilmällä aloin kiinnittää huomiota, että jumalauta. Meidän kokolaittiamatto liikkuu. Toisin sanoen jos jonkin kokoista torakkaa ja ötökkää vilisi lattialla ja kiipeili seinille. Ja niitä oli helvetisti, ainakin tällaisen ötökkäkammoisen mittapuulla. Tässä kohtaa ei mistään semipaniikista ollut enää tietoakaan, vaan ihan puhtaan hysterian vallassa tökin Pojan uudestaan hereille. Se tuijotti mun itkuista, tärisevää ja hysteeristä olemusta hetken semmosella "mitävittua" ilmeellä, kunnes käskin sen kattoa ympärilleen. Poikakin vähän valpastui, ja totesi että onpa niitä tosiaan paljon. Yritti siinä sitten enimpiä tappaa ja rauhoitella mua. Huonolla menestyksellä. Kello alkoi kuitenkin olemaan sen verran paljon, että Pojan oli saatava nukkua. Totesin vaan että mun on turha edes yrittää, mutta koitan panikoida silleen hiljaa.

Loppuyö meni siis mun osalta kirjaa lukien ja torakoita peläten, käpertyneenä pieneen myttyyn sängyn jalkopäähän(pääpuoli oli kiinni seinässä, joten isompi riski joutua lähikontaktiin ötököiden kanssa). Ajoittain mätkin enimpiä kuoliaaksi mun sängynviereen tuomallani Conversella. Kun pojan herätyskello viideltä soi, olin varmasti aikamoinen näky itkuisena, väsyneenä, räkäisenä ja paniikissa. Turha kai edes mainita, etten todellakaan ollut nukkunut. Hetken aikaa olin sitä mieltä, etten varmasti jää kämppään yksin päiväksi, mutta koska vaihtoehdot siihen aikaan aamusta olivat hyvin vähissä, suostuin lopulta yrittämään jopa nukkumista, sillä ehdolla, että joka ikinen valo asunnosta oli päällä. Valo tuntui onneksi karkoittavan enimmät ötökät takaisin koloihinsa, ja lopulta sain nukuttua pari tuntia. Jalkopäässä tietenkin.

Herättyäni aloin välittömästi tyhjentää keittiönkaappeja ja suojata sähkölaiteitta, että saisin myrkyt kämppään välittömästi. Iskin keittiön kamppeet takapihalle, katkaisin kämpästä sähköt ja pistin kolme torakkapommia suhisemaan, yhden olkkariin, yhden makkariin ja yhden keittiöön,mahdollisimman lähelle vessan ovea. Nää pommit on siis käytännössä pitkäaikaisvaikutteista hyönteismyrkkyä sisältäviä spraypulloja, jotka painetaan pohjaan niin että ne lukittuu, ja lukittuessaan tyhjentyvät automaattisesti.

Koska tää operaatio kestäisi pari tuntia, ja sen aikaa pitäisi kämpästä olla pois, ajattelin lähteä testaamaan meidän lähellä olevan uima-altaan. Ulkona oli kuitenkin melkoisen viileä tuuli, ja edellisillan sadekuuron jäljiltä lämmintäkin vain parikymmentä, tyydyin istuskelemaan altaan viereisessä puistossa, lueskelemaan kirjaa ja seurailemaan rannalla asustelevan neljän pelikaanin touhuja. Odottelin ihan vaan varalta tuon kahden tunnin suosituksen sijaan kolme, ennenkuin hipsin takaisin kotiin tarkastamaan tulokset.

Loppupäivä menikin sitten antaumuksella siivotessa, tuon myrkyn jäljiltä kun piti pyyhkiä kaikki keittiön tasot(kaapit ja laatikot odottavat edelleen pyyhkijäänsä, sillä en uskalla kuolleiden ötököiden pelossa niihin kättäni pistää. Kaikki astiat ovet siis jälleen pahvilaatikoissa) ja imuroida kuolleet ötökät. En oo varmaan koskaan imuroinut yhtä pitkään ja hartaasti.

Tilanne tällä hetkellä vaikuttaa tasaantuneen, viime yö oli ötököiden suhteen jo huomattavasti parempi, vain neljä havaittua mönkijäistä, joista kaksi torakoita ja kaksi niitä pienempiä. Myrkyn ohjeessakin sanotaan, että eläviä ötököitä voi vielä havaita, sillä myrkyn tunkeutuminen kaikkiin koloihin kestää aikansa. Kuulemma lopullinen vaikutusaika pitäisi olla kolme kuukautta, saa nähdä. Poika aikoo soittaa vuokraisännälle ja kysyä, onko tämä tilanteesta tietoinen, sekä pyytää vielä ihan kunnon tuholaistorjujat paikalle, vuokranantajan piikkiin toki.

Ongelma täällä on valitettavan yleinen, mutta ainakin mulle sietämätön. Mikäli ötökät ei tästä kämpästä häviä, niin sitten hävitään me. Tai ainakin minä. En halua  samanlaista yötä enää ikinä.