Helsinki->Amsterdam->Hong Kong->Sydney

Tulihan se päivä vihdoinkin. Se kiireinen päivä, jolloin pakkasin, varmistelin, pakkasin, purin, soitin puheluita ja juoksin asioilla. Se uneton yö, jolloin makasin valveilla, kuuntelin koirien tuhinaa ja mietin kuinkahan ne pärjäävät. Ja se väsynyt aamu, jolloin tarkistin kaiken vielä kertaalleen ennen taksin tuloa. 5:30 hyppäsin taksiin, ja ennen kuutta olin jo kentällä. Punnitsin vielä laukun ja ilokseni huomasin, että alun perin käsiin kannettavaksi jäänyt nahkatakki mahtuikin ruumaan menevään matkalaukkuun. Samalla huomasin, että mun käsimatkatavaran virkaa toimittavan, noin 30v vanhan urheilukassin olkahihna oli viittä vaille katkeamispisteessä. Great. Vaikka kuinka yritin pakata järkevästi, tuli lopullista painoa matkalaukulle kuitenkin 29kg, ja käsimatkatavaralle reilu 8kg. Onneksi Cathay Pacificin raja oli aijemmin luulemani 20kg:n sijaan 30kg.

Ensimmäinen lento Amsterdamiin sujui varsin kivuttomasti, sillä nukahdin jo ennen nousua ja nukuin aamupalaa lukuun ottamatta kuin tukki. Damissa olin varautunut tylsään ja pitkähköön odotteluun, vaihtoaikaa kun oli kolmisen tuntia. Mutta mitä vielä.  Käytyäni passintarkastuksessa ja taivallettuani varmaan kilometrin verran seuraavalle portille, ehdin napata Starbucksista hätäisen aamukahvin, istahtaa sen verran että hiki laskeutui, ja sitten alkoikin jo seuraavan lennon boarding. Olipas muuten ensimmäinen kerta, kun törmään noin perusteellisen turvatarkastuksen ja vieläpä lähtöportilla. Kaikki kamat läpivalaisuun, ja ite joudut johonkin kokovartaloskannauskoppiin. Lisäksi vielä nilkat ja taskut tunnusteltiin.

Seuraava kone oli vanhahko ja jumalattoman ahdas, eikä ajatus 11h siinä sillipurkissa ollut mitenkään mieltä ylentävä. Ehdin jo hetken toivoa, ettei mun viereeni istuis ketään, mutta eiköhän siihen sitten viime tingassa tullut joku vähän isokokoisempi nuorehko naisihminen. Ei kait siinä, silmät kiinni ja unta palloon niin paljon kuin suinkin. Tää ois onnistunut huomattavasti paremmin, jos ei pari riviä taempana olis istuntu joku lapsiperhe noin vuoden ikäisen mukulansa kanssa. Ei lapsissa mitään, mutta tää tapaus huusi pää punasena aivan_koko_matkan. Siis valehtelematta. Taukoa oli aina sen aikaa, kun sen suussa oli ruokaa tai tutti, eli semmonen pari minuuttia kerrallaan. ja sitten taas jatkui. Olin noin kymmenen tunnin jälkeen aika pitkälti räjähtämispisteessä. Tuli taas lapsikiintiö kerralla täyteen vähäksi aikaa.

Mikä siinä muuten onkin, että mä saan aina ikkunapaikan, ja mun viereen istahtaa joku turborakolla varustettu ihminen, jonka tarvii käydä pissalla ehkä kerran sen mannertenvälisen lennon aikana. jotenkin uskomattoman noloa aina muutaman tunnin välein könytä sieltä toisen yli, tai pyytää siirtymään, kun itteä pissattaa jatkuvasti. Ja mikään ei muuten ole niin kauheeta kuin herärä pissahätään, ja huomata että vierustoveri on umpiunessa, eikä sulle ole toivoakaan mahtua sen ohitse herättämättä. Siinäpä sitten istutaan kupla otsassa ja odotellaan ja toivotaan, että tulis joku ruoka/kuulutus/turbulenssi/mikätahansa, että se toinen heräisi.

Yks mikä noissa pitkissä lennoissa jaksaa ihmetyttää on ruoka. Don’t get me wrong, Cathayn safkat oli varsin maittavia. Mutta ihan oikeestiko ne luulee, että ihmiset pärjää sen 11h, plus lähtöselvitykset ja saapumismuodollisuudet siihen päälle, jollain pikkusella kanariisimössöllä ja yhen munan munakkaalla. No. Ei pärjää. Nälkä oli about koko ajan. Onneksi juomat oli ilmasia, kittasin siis mehua ja vettä siirtääkseni nälkää(tästä varmaan johtuikin mun jatkuva pissahätä) Mitenköhän mua isommat ihmiset pärjäsi, en tiedä.

Viimeset pari tuntia meni tillittäessä Two broke girlsia, oli pakko saada kuunnella jotain muuta kun sen muksun känisemistä. Mihinkään leffaan en jaksanut siinä unen ja valveen välitilassa keskittyä, vaikka tarjolla ois ollut vaikka mitä hyvää, mm. Anna Karenina. Toi Two broke girls osoittautui ihan yllättävän  hauskaksi ja simppeliksi komediaksi, ja pari kertaa sai nauraa ihan ääneen.

Lopulta tää piinaavan pitkä lento oli ohi. Aamusumuinen ja vuorten ympäröimä Hong Kong oli varsin vaikuttava näky. Pääsin onneksi koneesta ulos ensimmäisten joukossa. Ei muuta kuin kamat kantoon taas, ja jonottelemaan turvatarkastukseen ja passintarkastukseen. Ja taas töppöstä toisen eteen hyvän kilometrin verran. Tässä kohtaa toi katkeamispisteessä ollut kantohihna alkoi ihan oikeasti vituttaa, kun kädet puutuivat painavan kassin ja läppärin raahaamisesta. Lisäksi kentällä oli KUUMA, tai no, ainakin aivan liian kuuma paksuille legginsseille ja hupparille. Taas semmonen reilu puolen tunnin odottelu portilla, ja eikun viimeiselle 9h huikasulle, joka vihdoin veisi mut perille. Taas yhtiönä Cathay Pacific, tällä kertaa kone oli vähän uudempi ja mukavampi, ja jotenkin tilavamman tuntuinen. Sain viereeni oikein ystävällisen oloisen australialaisladyn. Taas kerran pysyin hereillä tasan sen aikaa, että sain eteeni ruokaa ja maahantulokortin. Ja eikun nukkumaan. Selkeästi kaksi valvottua yötä ennen matkaan lähtöä tekivät tehtävänsä, ja tämäkin lento meni lähinnä torkkuessa. Jossain vaiheessa vähän siistiydyin, ja jätin ahdistavan kuumat legginssit pois jalasta. Tässä vaiheessa alkoi olla niin pää kuin persekin jo sen verran puuduksissa, että sitä vaan möllötti ja odotti pääsevänsä pois. Ajan ja paikantajukin alkoi olla sujuvasti sekaisin, ja maahantulokorttia täyttäessäni jouduin tarkistamaan viereiseltä rouvalta, että mikähän päivä tänään oikeastaan on. Katsoin loppuun Two broke girlsin ekan tuotantokauden ja vaan ihmettelin alapuolella näkyvää kuivaa ja karua maisemaa. Miten voikaan olla näin valtava manner niin täynnä ei mitään. Oranssia hiekkaa ja kuivuneita joenuomia. Lähemmäksi itärannikkoa ja vuoria tultaessa kuvuus vaihtui silmänkantamattomiin ulottuvaan eukalyptusmetsään, josta nouseva höyry värjäsi koko maiseman utuisen sinivihreäksi. Vihdoin alapuolella alkoivat kajastaa myös Sydneyn valot. Tunnemylläkkä ja jännitys sai ihon kananlihalle. Laskeutuminen saikin sitten ihon kananlihalle ihan muista syistä, oli nimittäin sen verran kuumottava kokemus. Jostain syystä kone piti käydä kääntämässä meren päällä. oltiin vaan jo tosi alhaalla, ja hetken oikeasti näytti siltä, että laskeudutaan mereen. Lisäksi kone kallisteli ja heilui ihan hulluna. Kiitorata alkoikin ihan suoraan veden ääreltä, joten todellakin oltiin veden päällä viimeiseen asti.

Vaikka istuin lähes taimmaisella rivillä, päästiin ulos koneesta yllättävän nopeasti. Sitten vain kipinkapin jonottamaan. Vuorossa olisi nämä pelottavaakin pelottavammat rajamuodollisuudet. No. ystävällinen naisihminen tsekkasi mun passin, ja kyseli mikä mut sai tulemaan Aussilaan. Kysyi matkustanko yksin ja ollaanko mua vastassa. Tsekkasi maahantulokortin, ja koska antibioottikuurin ja tuliaispullojen takia olin merkannut, että mulla on tullattavaa, kysyi vaan että mitä mulla on, merkkasi korttiin jotain, leimasi passin, ja hymyillen toivotti kaikkea hyvää ja tervetuloa Australiaan. Siitä sitten hakemaan matkalaukkua, joka tulikin just kun pääsin kohdalle. ONNEKSI, sillä pääsin tulliin ensimmäisten joukossa. Tämä siksi, että koneen matkustajista 90% oli aasialaisia, ja suurimmalla osalla oli valtavat pakaasit. Ja ruokaa. Näiden tullaamiseen menisi hyvä tovi, joten mulla tosiaan kävi tuuri. 27h matkustamisen jälkeen nököttäminen jossain tullissa iltakymmeneltä ei ihan hirvveesti houkutellut. No. Tullivirkailija tsekkasi maahantulokortin, kysyi mitä lääkkeitä ja paljonko alkoholia, ja neuvoi, mistä about seitsemästä portista mun kuuluisi mennä. Portti yksi, ainut johon ei ollut jonoa.  Kävellesäni varmaan yleisesti eksyneen näköisenä eteenpäin, toinen virkailija pysäytti, katsoi kortin, kysyi uudelleen mitä lääkkeitä ja mitä viinaa, ja kerrottuani kysyi vaan että onko siinä kaikki. Sanoin että on ja kysyessäni mille pisteelle menen, hän totesi vaan että voin jatkaa suoraan Welcome to Sydney kylttiä kohti ja hymyillen toivotti tervetulleeksi. Olin vähn että mitäs helvettiä. Kukaan ei halunnut nähdä mun laukkuja, niitä ei edes läpivalaistu. Veikkaan että niillä oli kädet sen verran täynnä näiden aasialaiasten ruokapakaasien kanssa, että yksi yksin matkustava, yleisesti pihalla oleva suomalaistyttö ei siinä vaiheessa olisi kuin hidastanut turhaan.

Tuloaulassa jouduin hetken odottelemaan, Poikaa kun ei näkynyt missään. En tosin ihmetellyt yhtään, sillä mun koko maahantulorumba oli kestänyt ehkä 10min yleisen noin puolen tunnin-tunnin sijaan. Sieltä se lopulta juoksikin vastaaan ja kaappasi kainaloon. Kamat autoon ja nokka kohti Gosfordia. Edessä siis vielä tunti autossa istumista. Reitti ulos kaupungista kulki Harbour bridgen yli, ja Oopperatalon näkyessä alapuolella tuli se semmonen vau olo. Mä tosiaan olen TÄÄLLÄ.

 Viimeinen yllätys odotti perillä. Kuten aijemmin kirjottelin, meillä oli ongelmia saada asunto. Tulinkin tänne siinä uskossa, että bunkataan Pojan kaverin luona ainakin ekat parisen viikkoa. Noh. Kun Poika sitten avasi  asunnon oven, odotti sen takana pieni, ikioma kaksio. Se ei vaan ollut kertonut mulle mitään, koska sen huumorintaju on sen verran kieroutunut, että mun stressaaminen on sen mielestä näköjään vaan hauskaa.

Seuraava päivä menikin sitten kolutessa läpi Ikeaa, K-martia ja Fantastic furniturea, koska meidän piti hankkia ihan_kaikki. Sohva, sänky, jopa jääkaappi. Täällä semmonen ylellisyys ei nimittäin kuulu asuntojen perusvarustukseen. Hankittiin nyt vain ihan välttämättömät ja löydettiin onneksi muutama hyvä tarjous, joten ihan poskettoman kalliiksi tämä kotiprojekti ei tullut, mutta kyllähän se väkisin teki melkoisen loven ennestään pienehköihin säätöihin. No, kunhan lopulta saadaan huonekalut ensi viikon alussa kotiin asti, tulee meillä olemaan varsin kiva pikkukoti. Noin 50m2, 2h+avokeittiö, merinäköala, 200m rantaan. Ja mikä parasta, ei kokolattiamattoa, vaan lautalattia! Vuokra vain 200AUD/vko, eli noin 180e. Paljoakaan halvemmalla täällä ei pääse, ollaan kuitenkin täkäläisittäin sen verran lähellä (n.70km) Sydneyta.

Tullaan siis ainakin ensimmäiset kuukaudet  viettämään Gosfordissa. Tää on tämmönen pieni merenrantakaupunki Sydneyn ja Newcastlen välissä. Asukkaita täällä on muutama kymmenentuhatta, eli varsin pieni ja leppoisa menomesta kyseessä. Ihmiset muuttaa tänne paljolti halpojen vuokrien ja hyvien kulkuyhteyksien takia, ja käyvät sitten töissä Sydneyssä tai Newcastlessa. Vähän kuin Aussilan Lohja siis. Autolla tästä posottelee Central Coast Highwayta pitkin Sydneyyn vajaassa tunnissa, junalla kestää suunnilleen saman verran. Lähin uimakelpoinen ranta on noin 10 minuutin junamatkan päässä, Gosfordissa itsessään on vain venesatama.

Näin aluksi. Mikäli Pojan kaverin kämppis muuttaa emäntänsä kanssa saman katon alle (tällaista puhetta kun on ollut, sormet ja varpaat ristiin että näin tapahtuu), niin me pistetään kamat kasaan ja muutetaan alas Sydneyyn ja Manly Beachille. Voi nam. Sitä odotellessa.

Tällä hetkellä kaikki on aika jees.