Ötökän elämää

Ajatelin ensin pistää ton päivän Sydneyssä pakettiin, mutta koska tämä vaatisi myös kuvia, ja kuvat ovat tällä hetkellä kamerassa (joka tosin löytyi), enkä ihan oikeasti nyt jaksa alkaa niitä siirtämään ensin koneelle ja sitten taistelemaan tän meidän netin kanssa, niin Sydney saa nyt odottaa. Muutama muukin viimeviikon tapahtuma olisi varmaan päivittämisen arvoinen, mutta koska mielen päällä on viimepäivinä ollut lähinnä erinäisten ällöttävien otusten valtaama kotimme, niin palatkaamme muihin tapahtumiin myöhemmin. Nyt seuraa tarinaa aiheesta torakat talossamme.

Mainitsin tuossa aikaisemmin, että tässä asunnossa on tavattu satunnaisia alivuokralaisia. En tiedä mitä helvettiä tapahtui muutamassa päivässä, mutta jostain syystä näitä alkoi näkyä lisää ja lisää. Eikä pelkästään torakoita, vaan jotain pienempiä pirulaisia myös. Poika sanoi, että muistuttivat carpet bugseja. En tiedä, ei kiinnosta. Ne on siltikin ötököitä, ja minähän en ötököiden kanssa samassa huushollissa asu. Hiljaa mielessä alkoi itää pienimuotoinen ahdistus näiden kompiaisten takia, sillä kuten minut paremmin tuntevat tietävät, mun ötökkäkauhu - koskien mitä tahansa millä on enemmän kuin neljä jalkaa, alkaen muurahaisista - on vähintääkin lievän fobian luokkaa. Olin jo ylittänyt itseni sillä, että siedin ne muutamat satunnaiset torakat. Siispä ostettiin varalta kolmenpakkaus torakka/hyönteispommeja. eipä tiedetty miten kipeästi niitä pian tarvittaisiin.

Tämä iloinen kimppa-asuminen kulminoitui sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, täydellinen ajoitus ottaen huomioon pojan maanantaisen töihinpaluun, ja herätyksen aamuviideltä. Hipsittiin sänkyyn hyvissä ajoin, ja minä sitten lukulampun valossa menin laittamaan puhelinta lataukseen makkarin nurkkaan. Siinä sitten katselin että mitäs helvettiä, niitä pikkuötököitä vilisti jaloissa useampikin. Tökin puoliunessa olevan sulhoni semipaniikissa hereille, että nyt vittu tuu kattoon mitä täällä tapahtuu. No, eipä niille siinä mitään voinut, todettiin vaan että mulla ois edessä projekti myrkytys seuraavana aamuna. Kömmin takaisin sänkyyn lukemaan kirjaa. Sivusilmällä aloin kiinnittää huomiota, että jumalauta. Meidän kokolaittiamatto liikkuu. Toisin sanoen jos jonkin kokoista torakkaa ja ötökkää vilisi lattialla ja kiipeili seinille. Ja niitä oli helvetisti, ainakin tällaisen ötökkäkammoisen mittapuulla. Tässä kohtaa ei mistään semipaniikista ollut enää tietoakaan, vaan ihan puhtaan hysterian vallassa tökin Pojan uudestaan hereille. Se tuijotti mun itkuista, tärisevää ja hysteeristä olemusta hetken semmosella "mitävittua" ilmeellä, kunnes käskin sen kattoa ympärilleen. Poikakin vähän valpastui, ja totesi että onpa niitä tosiaan paljon. Yritti siinä sitten enimpiä tappaa ja rauhoitella mua. Huonolla menestyksellä. Kello alkoi kuitenkin olemaan sen verran paljon, että Pojan oli saatava nukkua. Totesin vaan että mun on turha edes yrittää, mutta koitan panikoida silleen hiljaa.

Loppuyö meni siis mun osalta kirjaa lukien ja torakoita peläten, käpertyneenä pieneen myttyyn sängyn jalkopäähän(pääpuoli oli kiinni seinässä, joten isompi riski joutua lähikontaktiin ötököiden kanssa). Ajoittain mätkin enimpiä kuoliaaksi mun sängynviereen tuomallani Conversella. Kun pojan herätyskello viideltä soi, olin varmasti aikamoinen näky itkuisena, väsyneenä, räkäisenä ja paniikissa. Turha kai edes mainita, etten todellakaan ollut nukkunut. Hetken aikaa olin sitä mieltä, etten varmasti jää kämppään yksin päiväksi, mutta koska vaihtoehdot siihen aikaan aamusta olivat hyvin vähissä, suostuin lopulta yrittämään jopa nukkumista, sillä ehdolla, että joka ikinen valo asunnosta oli päällä. Valo tuntui onneksi karkoittavan enimmät ötökät takaisin koloihinsa, ja lopulta sain nukuttua pari tuntia. Jalkopäässä tietenkin.

Herättyäni aloin välittömästi tyhjentää keittiönkaappeja ja suojata sähkölaiteitta, että saisin myrkyt kämppään välittömästi. Iskin keittiön kamppeet takapihalle, katkaisin kämpästä sähköt ja pistin kolme torakkapommia suhisemaan, yhden olkkariin, yhden makkariin ja yhden keittiöön,mahdollisimman lähelle vessan ovea. Nää pommit on siis käytännössä pitkäaikaisvaikutteista hyönteismyrkkyä sisältäviä spraypulloja, jotka painetaan pohjaan niin että ne lukittuu, ja lukittuessaan tyhjentyvät automaattisesti.

Koska tää operaatio kestäisi pari tuntia, ja sen aikaa pitäisi kämpästä olla pois, ajattelin lähteä testaamaan meidän lähellä olevan uima-altaan. Ulkona oli kuitenkin melkoisen viileä tuuli, ja edellisillan sadekuuron jäljiltä lämmintäkin vain parikymmentä, tyydyin istuskelemaan altaan viereisessä puistossa, lueskelemaan kirjaa ja seurailemaan rannalla asustelevan neljän pelikaanin touhuja. Odottelin ihan vaan varalta tuon kahden tunnin suosituksen sijaan kolme, ennenkuin hipsin takaisin kotiin tarkastamaan tulokset.

Loppupäivä menikin sitten antaumuksella siivotessa, tuon myrkyn jäljiltä kun piti pyyhkiä kaikki keittiön tasot(kaapit ja laatikot odottavat edelleen pyyhkijäänsä, sillä en uskalla kuolleiden ötököiden pelossa niihin kättäni pistää. Kaikki astiat ovet siis jälleen pahvilaatikoissa) ja imuroida kuolleet ötökät. En oo varmaan koskaan imuroinut yhtä pitkään ja hartaasti.

Tilanne tällä hetkellä vaikuttaa tasaantuneen, viime yö oli ötököiden suhteen jo huomattavasti parempi, vain neljä havaittua mönkijäistä, joista kaksi torakoita ja kaksi niitä pienempiä. Myrkyn ohjeessakin sanotaan, että eläviä ötököitä voi vielä havaita, sillä myrkyn tunkeutuminen kaikkiin koloihin kestää aikansa. Kuulemma lopullinen vaikutusaika pitäisi olla kolme kuukautta, saa nähdä. Poika aikoo soittaa vuokraisännälle ja kysyä, onko tämä tilanteesta tietoinen, sekä pyytää vielä ihan kunnon tuholaistorjujat paikalle, vuokranantajan piikkiin toki.

Ongelma täällä on valitettavan yleinen, mutta ainakin mulle sietämätön. Mikäli ötökät ei tästä kämpästä häviä, niin sitten hävitään me. Tai ainakin minä. En halua  samanlaista yötä enää ikinä.

Eka viikonloppu pähkinänkuoressa.

Ensimmäinen viikko on mennyt vauhdilla. Ensimmäinen päivä meni tosiaan kiertäessä huonekalukauppoja, ja seuraava päivä odotellessa mm. sitä "first thing in the morning" jääkaappia. kun vihdoin saatiin se jääkaappi, kokkailtiin ja käytiin kävelyllä. Illemmalla tavattiin Pojan kaveripariskunta Jamie ja Brendan, ja niiden pikkuinen 9kk poika Jim. Tämä kerrassaan valloitava pikkumies on Pojan kummipoika. Mentiin ensin Jamien ja Brendanin luo drinkille, ja jatkettiin siitä porukalla japanilaiseen syömään. Ruoka oli taivaallisen hyvää ja edullista. Saattaapi olla, että tuolla tulee käytyä jatkossakin varsin useasti.

Illallisen jälkeen hypättiin Jamien kyytiin, ja lähdettiin käymään viereisen kaupungin pienessä Six Strings -nimisessä olutpanimossa. Kahdeksalla dollarilla sai semmosen maistelutarjottimen, jossa oli viittä eri olutlaatua, jokainen lasi oli varmaan lähemmäs 2dl, eli tosi edullista. Itse tyydyin vaan yhteen tuoppiin talon omaa, vaaleaa olutta. Kaikki oluet tuolla oli aivan älyttömän hyviä, joten myös tonne joutunee menemään uudemmankin kerran. Pikkumiehen uniaika alkoi lähestyä, joten ei muuta kuin auton nokka kotia kohti. Kömmittiinkin sänkyyn jo varmaan 11 aikoihin. Hyvä sinänsä, koska seuraavana aamuna odotti kohtuullisen aikainen herätys.

Aamulla tosiaan heräiltiin siinä kahdeksan maissa. Tehtiin rauhassa aamupalaa, pakattiin tavarat, hypättiin autoon ja otettiin suunta kohti Sydneyta, tarkemmin sanottuna Manly Beachia. Ensimmäinen ilta vietettäisiin mun Budapestin aikaisen työkaverin Andrewn luona, ja seuraavana päivänä tavattaisiin muutamia Pojan kavereita. Manly on...Noh. en tiedä, löytyykö Suomesta edes vastaavaa aluetta. Kauniita hienohiekkaisia rantoja, helvetin kalliita luksusasuntoja, kävelykatuja, surffareita, pieniä kahviloita ja baareja. Ihastuin paikkaan heti. Semmonen sekoitus luksusta ja surffipummiutta, rikkaita penskoja ja reppureissaajia. Ja niin kovin kaunista ja leppoisaa.

Matkalla pysähdyttiin ostarilla hakemassa grillattavaa, viiniä ja olutta. Samalla mukaan tarttuivat yhdet tarjoussandaalit, sillä edellisillan kenkävalinnan seurauksena mun kantapäitä koristivat valtavat rakot. Ballerinat olisivat siis pois laskuista, eikä Manlyn baareihin ihan taida päästä varvastossuissa.

Lopulta päästiin Andrewn luo. Voi pojat millasella paikalla herra asustelee. Suuri, avara kattohuoneisto lähellä Manlyn satamaa. jokaisessa huoneessa merinäköala. Pelkästään kattoterassi porealtaineen on lähestulkoon meidän asunnon kokoinen. talonyhtiöllä on myös oma, yksityinen ranta ja uima-allas. Kerrassaan ihana paikka, valehtelematta yksi hienoimpia asuntoja joita minä olen nähnyt.

Porukalla oli jo bileet käynnissä, tuntuivat jatkaneen suoraan siitä, mihin edellisiltana jäivät. Varsin palanutta, väsynyttä ja hiprakkaisen oloista porukkaa istuskeli kattoterassin porealtaalla. Andrewn lisäksi paikalla oli myös mun toinen entinen työkaveri, melbournelaiskundi Vinnai. Oli niin kerrassaan ihana nähdä mun poikia. Muistan kun Unkarissa puhuttiin että "if you make it to Australia..." Ja täällä mä nyt olen. Eipä nuo jumalan mieliharmit mihinkään olleet muuttuneet. Vinnain ja Andyn lisäksi paikalla oli Vinnain kaveri James(?), sekä yllättäen kaksi suomalaista, Anu ja Jarmo. Anu oli ehtinyt viettää Australiassa muutaman viikon, Jarmo oli saapunut keskiviikkona niinkuin minäkin, tosin Singaporen kautta. Oli mukava puhua suomeakin välillä, ja vaan fiilistellä sitä, että on täällä. Otettiin aurinkoa, grillattiin, juotiin ja fiilisteltiin. Myöhemmin seuraan liityi vielä Pojan kaveri Saniel ja yksi suomalainen lisää, Andrewn kaveri Anna.

Kymmenen aikoihin lähdettiin baariin. Matkalla tavattiin vielä yksi Pojan kaveri, Cookie. Kuten aikaisemmin kerroin, täällä portsarit on paljon paljon tiukempia kuin Suomessa, eikä siis olllut mikään yllätys, että puolet porukasta jäi ulkopuolelle jo ensimmäisessä baarissa. Juotiin pojan ja sen kavereiden kanssa siellä pikaisesti yhdet, ja jatkettiin seuraavaan paikkaan, jonne muut Vinnaita ja Jamesia lukuunottamatta pääsivät sisään. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan, kuin porukkaa alkoi lentää ulos. Ihan uskomattoman paska systeemi suoraan sanottuna, mutta minkäs teet. Ensin lensi pihalle Andrew, ja Poika vähän myöhemmin. Oltiin koko porukka ulkona jo ennen puoltayötä, sen verran pahasti meni hermot. Täällä ei siis tosiaan pääse välttämättä kolmen kaljan jälkeen enää edes sisään, ja ulos saattaa lentää ihan vaan, jos naama ei miellytä. No, palattiin takaisin Andrewn luo ja jatkettiin kotibilemeiningillä. Kahden aikaan väsähdin ja painelin Pojan kainaloon nukkumaan.

Aamulla heräilin ekan kerran joskus viiden-kuuden aikaan, ja seuraavan kerran kahdeksalta. Pirun aikaero. Lopulta sain nukuttua sinne kymmenen kieppeille, kunnes Poikakin heräsi. Pistettiin kamat kasaan ja suunnattiin muutaman sadan metrin päähän Cookien nurkkiin. Tämä onnellinen herra asuu aivan rannalla, ja tähän pikkukolmioon toivottavasti muutamme, mikäli Cookien kämppis muuttaa emäntänsä nurkkiin. Käppäiltiin hakemaan aamupalaa yhdestä piirakkamestasta, simppelisti nimeltäan Pies And Coffee. Nam nam. Tämän jälkeen suunnattiin hetkeksi rannalle, vaan jotta voisin noin tuntia myöhemmin huomata palaneeni kuin korppu. Ei paljoa kakskymppinen Hawaiian Tropikki potki täällä otsoniohentuman alla. Ei auttanut kuin siirtyä sisätiloihin. Samalla haettiin Saniel lautalta, ja lounaaksi kolmen dollarin sushirullia japanilaisesta. Siis kolme_dollaria. Oon ihan taivaassa. Iltapäivä ja ilta menikin sitten rugbya tillittäessä, ensin Cookien luona ja sitten baarissa. Rugbysta puheenollen, vähän harmittaa kun liiga on täällä se suositumpi. Jotenkin se ei vaan kiinnosta samalla tavalla kuin union, unionia on paljon mielekkäämpää katsoa. Rugby on kuitenkin aina rugbya, ja toistaiseksi olen vain nauttinut siitä, kun sitä tulee telkkarista enemmän kuin SM liigaa kotisuomessa.

Takaisin asiaan. Pelien välissä käytiin yllättäen syömässä. Viimeisen pelin jälkeen oli hyvä vaan köllähtää Cookien tsiljoonadollaria maksaneille supermukaville nahkasoville. Ei muuten ollut vaikeuksia unensaannissa. Seuraava päivä menikin sitten Sydneyn keskustaa koluten. Siitä kirjottelen erillisen postauksen.

Kuvia ois muuten hirveen kiva laitella. Tän hetkinen ongelma on se, että kamera on hukassa. Siis se on täällä asunnossa jossain, just nyt se vaan on hukassa. Ollut pari päivää. Jahka se tuolta romujen alta löytyy, lätkin semmosen "ensimmäiset päivät/viikot/kuinka ikinä kauan sen löytymisessä kestääkään kuvina" -koosteen tulemaan.

Satunnaisia mietteitä ja huomioita ensimmäisen viikon jälkeen

Noniin. Ensimmäinen viikko täällä kengurumaassa alkaa olla purkissa, ja ajattelin kirjoitella vähän niistä fiiliksistä ja huomioista, mitä tässä ajassa on noussut esiin.

Ihan ensinäkin luonto. Se on juuri niin hengästyttävän kaunis kuin puhutaan. Kirkas meri, rannat, ja kaupungin ulkopuolella levittäytyvät, huikaisevan korkeat gumtree(kumipuu?) ja eukalyptusmetsät vetää tällasen korpikuuseen tottuneen suomitytön aika hiljaiseksi, enkä jaksa olla fiilistelemättä talon seinustalla kasvavaa, banaanipuulta näyttävää köynnöstä sun muita eksoottisia kukkia ja puskia. Täällä myös näkyy valtavasti enemmän tähtiä kuin pohjoisella pallonpuoliskolla, ja kaupungin valoista huolimatta esim. linnunrata erottuu selvästi. Tähtitaivas on myös varsin erinäköinen,  ja kotoisan Otavan sijasta täällä loistaa aussilippuunkin ikuistettu Etelän risti.

Kakaduja ja jotain pieniä, tosi värikkäitä ja veikeännäköisiä papukaijoja näkee täällä yhtä usein kuin kotisuomessa talitinttejä, ja rannalla saattaa lokkien lisäksi hengailla pelikaaneja. Puistoissa lokkien ja pulujen lisäksi saattaa riesaksi saada muutaman Ibiksen, ne on semmosia veikeännäköisiä mutta jokseenkin kärttyisiä ja ahneita lintuja. Muihin eläimiin en toistaiseksi ole törmännyt, ellei sitten lasketa niitä satunnaisia nurkissa pyöriviä, oksettavankokoisia torakoita. Torakoita täällä tosiaan vilisee,  ja niitä löytyy yhtälailla luksusasuntojen kuin peruskotienkin nurkista. Needless to say, tämä ötökkäkammoinen pöllyttää lakanat ja tyynyt, ja tarkistaa kaikki nurkat joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Jos ei pelkästään torakoiden, niin myös vähemmän kivojen vieraiden eli hämppisten varalta. Toistaiseksi saldona on vain nelisen torakkaa, mutta en halua ottaa riskiä, että pötköttelisin joku yö jonkun funnelwebin tai huntsmanin vieressä. Poikaa naurattaa mun hysteerisyys, mua ei. En pelkää mitään muuta niin paljon kuin hämähäkkejä ja muita hyönteisiä. Tätä kirjottaessa meille yrittää kovasti tunkea joku yltiösosiaalinen sisilisko. Niitäkin on paljon, mutta ne on ihan jees koska ne syö hämppiksiä. Lupaan tehdä oman paskahalvauspäivityksen, kunhan törmään ensimmäiseen hämähäkkiin.

Ilmasto. Kostea, nihkeä ja kuuma. Lämpötila ei enää vedä vertoja kesäkeleille, vaan pyörii siedettävissä 25-30c lukemissa. Iltaisin kaipaa jo pitkähihaista melkoisen voimakkaan merituulen ansiosta. Ilma on semmonen kosteannihkeä, äiti kuvailisi lehmän henkäykseksi. Käyt suihkussa, ja siihen mennessä kun oot kuivannut itsesi, on iho jo uudestaan nihkeä. Hiukset tuntuu jatkuvasti likaisilta ja tahmaisilta. En tiedä onko se tämä ilmasto, vai erilainen vesi, mutta hiukset tuntuu tosi ällöltä. Surffitukka on päivän look, halusit tai et. Ilmastointia ei peruskämpissä ole, joten sama kosteanlämmin ja lähmäinen olo seuraa iloisesti mukana päivin ja öin. Ja se aurinko. Se polttaa. Ja ihan eri tavalla kuin missään muualla, kiitos ohentuneen otsonikerroksen. Ensimmäiset rusketusrajat tuli jo pelkästään autossa istuessa ja parkkipaikalta kauppaan kävellessä. Minä joka en pala helposti, iskin reilun kerroksen kakskymppistä Hawaiian Tropicia iholle ja painuin rannalle, kahden tunnin jälkeen lopputulos ei ollut se kiva päivetys sävyä kullanruskea, vaan huutavan palanut iho, jonka sävy oli jossain irkkuturistin ja ihosyövän välillä. Siihen päälle päivä Sydneyn keskustassa, ja voin sanoa, etten ole vuosiin palanut näin pahasti. Ihosyöpä onkin täällä yleisempi kuin missään, ja arviolta joka kolmas onnellinen aussi sen jossain vaiheessa riesakseen saa.

Pientä kulttuurishokkia on ollut ilmassa yllättävän monen asian suhteen, ja vaikka kuinka yritän ajatella että maassa maan tavalla, tulee niille tavoille tottuminen varmasti viemään aikansa. Ensinäkin kieli. En olisi ikinä uskonut omilla englanninkielentaidoillani törmääväni tällaiseen kielimuuriin, mutta toisin kävi. Täällä puhutaan paljon ja nopeasti, ja käytetään paljon fraaseja, sanoja ja sanontoja, joihin ei muualla törmää. Lisäksi sanoja lyhennellään surutta. Tähän päälle melkoisen voimakas aksentti, ja olenkin useammin kuin kerran ollut aivan hukassa yrittäessäni ymmärtää mitä mulle puhutaan. Ihmiset on kuitenkin todella, todella ystävällisiä, mikä jaksaa suomalaiseen sisäänpäin kääntyneisyyteen tottunutta ilostuttaa. Enkä nyt tarkoita pelkkää small talkia, vaan jotenkin semmoista yleistä hyväntuulista ja avuliasta mentaliteettia mikä täällä vallitsee. No worries ja niin edelleen. Tällä no worries –mentaliteetilla on toki kääntöpuolensa. Asiat ei aina nimittäin suju ihan skandinaavisen tarkasti, vaan pikemminkin eteläeurooppalaisen kaoottisesti. First thing in the morning voi aivan hyvin tarkoittaa puoli kahta iltapäivällä kuten meidän jääkaapintoimittajan mielestä, ja esim. asunnon saaminen tosiaan voi olla varsin työlästä, kun näytöt on miten sattuu ja osa asunnoista jotka on listattu netissä on todellisuudessa jo menneet jne. Mutta no worries. Kaikki toimii lopulta jotenkin ja se riittää. Poika onkin sanonut, että mun pitää opetella löysäämään ja nauttimaan elämästä, että stressaan kuulemma ihan liikaa.

Täällä kaupat ruokakauppoja myöten menee kiinni torstaita lukuun ottamatta siinä viiden ja seitsemän välillä. Tämä siis myös isoissa kaupungeissa. En tiedä miksi, kaipa ne haluaa myyjienkin voivan nauttia elämästä.

Ruoka. Voi luoja. Se on vaan niiiin hyvää. Kallista, mutta hyvää. Kaikki hedelmät ja vihannekset on paikallisia, ja eron kyllä huomaa. Voisin elää näillä mangoilla, rypäleillä, persikoilla, avokadoilla ja muilla herkuilla  ympäri vuoden. Grillaus on täällä tosi suosittua, puistoissa onkin yleisiä grillejä ja picnicpöytiä. Tähän mennessä olen maistanut jo kengurua, oli muuten hyvää. Muistutti ehkä vähän hirvenlihaa, paljon makua ja vähän rasvaa. Aasialaista ruokaa saa varmaan joka ikisestä tuppukylästä, ja se on jotain ihan muuta kuin se eurokinkki johon Suomessa ja muualla Euroopassa on tottunut. Sushi on täällä halpaa kuin saippua, mikä ilahduttaa mua suuresti. Kokonaisia rullia saa kahdella-kolmella dollarilla, ja parista sellasesta tulee päivän sushikiintiö kyllä jo ilosesti täyteen. Pitää alkaa urheilla ja äkkiä, ennenkuin pullistun kuin rantapallo.

Juomakulttuurista en vielä yhden viikonlopun perusteella osaa paljoakaan sanoa. Täällä juodaan paljon, mutta se on enemmän sellaista tissuttelua, koska baareissa ollaan uskomattoman tiukkoja. näkyvästi humalassa et saa olla. Piste. Täällä et välttämättä pääse neljän kaljan jälkeen sisään, ja pihalle lentää uskomattoman helposti, usein ilman sen kummempaa syytä. Se ei siis ole mikään poikkeus, pikemminkin sääntö. Suomalaista jaksaa hämmästyttää. Voin ihan rehellisesti sanoa, että sellaisessa kunnossa, jossa normaalisti olen mennessäni baariin suomessa, en täällä todennäköisesti pääsisi sisään yhtään mihinkään.

Hintataso täällä on…Noh. ei niin korkea kuin pelkäsin, mutta onhan täällä aivan helvetin kallista. Sitä kalleuden tunnetta lisää vielä se, että yksi euro on noin 1,20AUD. Se mitä kotona saat ruokakaupasta neljälläkympillä, maksaa täällä noin 60e. Alkoholi on reippaasti kalliimpaa, noin 6aud/tuoppi…Mutta kun se tuoppi on kooltaan 0,33ml kotoisan puolen litran sijaan, niin illalle tulee äkkiä hintaa. Viinipullo on suunnilleen 10AUD, tosin halvemmallakin pääsee. Olut maksaa noin 10-15AUD/sikspäkki, ja lava noin 30-40AUD.  Tupakointia täällä ei tosiaan tueta, kaikki askit on yksivärisen vihreitä, varustettuna kivoilla keuhkosyöpäkuvilla, aski maksaa 20AUD.

Siinäpä jotain sekalaisia mietteitä. Uskoisin viihtyväni täällä varsin hyvin, jahka tuo vähän ruostunut englanti alkaa sujumaan, ja saan enemmän kavereita. Tätä paikkaa on vaikeaa olla rakastamatta, ja tällä hetkellä olo on kaikin puolin varsin onnellinen.

 Koetan saada lisättyä tänne myös kuvia, nyt on vähän paremmat mahdollisuudet opetella nää bloggerin salat, kun saatiin oma netti.

Helsinki->Amsterdam->Hong Kong->Sydney

Tulihan se päivä vihdoinkin. Se kiireinen päivä, jolloin pakkasin, varmistelin, pakkasin, purin, soitin puheluita ja juoksin asioilla. Se uneton yö, jolloin makasin valveilla, kuuntelin koirien tuhinaa ja mietin kuinkahan ne pärjäävät. Ja se väsynyt aamu, jolloin tarkistin kaiken vielä kertaalleen ennen taksin tuloa. 5:30 hyppäsin taksiin, ja ennen kuutta olin jo kentällä. Punnitsin vielä laukun ja ilokseni huomasin, että alun perin käsiin kannettavaksi jäänyt nahkatakki mahtuikin ruumaan menevään matkalaukkuun. Samalla huomasin, että mun käsimatkatavaran virkaa toimittavan, noin 30v vanhan urheilukassin olkahihna oli viittä vaille katkeamispisteessä. Great. Vaikka kuinka yritin pakata järkevästi, tuli lopullista painoa matkalaukulle kuitenkin 29kg, ja käsimatkatavaralle reilu 8kg. Onneksi Cathay Pacificin raja oli aijemmin luulemani 20kg:n sijaan 30kg.

Ensimmäinen lento Amsterdamiin sujui varsin kivuttomasti, sillä nukahdin jo ennen nousua ja nukuin aamupalaa lukuun ottamatta kuin tukki. Damissa olin varautunut tylsään ja pitkähköön odotteluun, vaihtoaikaa kun oli kolmisen tuntia. Mutta mitä vielä.  Käytyäni passintarkastuksessa ja taivallettuani varmaan kilometrin verran seuraavalle portille, ehdin napata Starbucksista hätäisen aamukahvin, istahtaa sen verran että hiki laskeutui, ja sitten alkoikin jo seuraavan lennon boarding. Olipas muuten ensimmäinen kerta, kun törmään noin perusteellisen turvatarkastuksen ja vieläpä lähtöportilla. Kaikki kamat läpivalaisuun, ja ite joudut johonkin kokovartaloskannauskoppiin. Lisäksi vielä nilkat ja taskut tunnusteltiin.

Seuraava kone oli vanhahko ja jumalattoman ahdas, eikä ajatus 11h siinä sillipurkissa ollut mitenkään mieltä ylentävä. Ehdin jo hetken toivoa, ettei mun viereeni istuis ketään, mutta eiköhän siihen sitten viime tingassa tullut joku vähän isokokoisempi nuorehko naisihminen. Ei kait siinä, silmät kiinni ja unta palloon niin paljon kuin suinkin. Tää ois onnistunut huomattavasti paremmin, jos ei pari riviä taempana olis istuntu joku lapsiperhe noin vuoden ikäisen mukulansa kanssa. Ei lapsissa mitään, mutta tää tapaus huusi pää punasena aivan_koko_matkan. Siis valehtelematta. Taukoa oli aina sen aikaa, kun sen suussa oli ruokaa tai tutti, eli semmonen pari minuuttia kerrallaan. ja sitten taas jatkui. Olin noin kymmenen tunnin jälkeen aika pitkälti räjähtämispisteessä. Tuli taas lapsikiintiö kerralla täyteen vähäksi aikaa.

Mikä siinä muuten onkin, että mä saan aina ikkunapaikan, ja mun viereen istahtaa joku turborakolla varustettu ihminen, jonka tarvii käydä pissalla ehkä kerran sen mannertenvälisen lennon aikana. jotenkin uskomattoman noloa aina muutaman tunnin välein könytä sieltä toisen yli, tai pyytää siirtymään, kun itteä pissattaa jatkuvasti. Ja mikään ei muuten ole niin kauheeta kuin herärä pissahätään, ja huomata että vierustoveri on umpiunessa, eikä sulle ole toivoakaan mahtua sen ohitse herättämättä. Siinäpä sitten istutaan kupla otsassa ja odotellaan ja toivotaan, että tulis joku ruoka/kuulutus/turbulenssi/mikätahansa, että se toinen heräisi.

Yks mikä noissa pitkissä lennoissa jaksaa ihmetyttää on ruoka. Don’t get me wrong, Cathayn safkat oli varsin maittavia. Mutta ihan oikeestiko ne luulee, että ihmiset pärjää sen 11h, plus lähtöselvitykset ja saapumismuodollisuudet siihen päälle, jollain pikkusella kanariisimössöllä ja yhen munan munakkaalla. No. Ei pärjää. Nälkä oli about koko ajan. Onneksi juomat oli ilmasia, kittasin siis mehua ja vettä siirtääkseni nälkää(tästä varmaan johtuikin mun jatkuva pissahätä) Mitenköhän mua isommat ihmiset pärjäsi, en tiedä.

Viimeset pari tuntia meni tillittäessä Two broke girlsia, oli pakko saada kuunnella jotain muuta kun sen muksun känisemistä. Mihinkään leffaan en jaksanut siinä unen ja valveen välitilassa keskittyä, vaikka tarjolla ois ollut vaikka mitä hyvää, mm. Anna Karenina. Toi Two broke girls osoittautui ihan yllättävän  hauskaksi ja simppeliksi komediaksi, ja pari kertaa sai nauraa ihan ääneen.

Lopulta tää piinaavan pitkä lento oli ohi. Aamusumuinen ja vuorten ympäröimä Hong Kong oli varsin vaikuttava näky. Pääsin onneksi koneesta ulos ensimmäisten joukossa. Ei muuta kuin kamat kantoon taas, ja jonottelemaan turvatarkastukseen ja passintarkastukseen. Ja taas töppöstä toisen eteen hyvän kilometrin verran. Tässä kohtaa toi katkeamispisteessä ollut kantohihna alkoi ihan oikeasti vituttaa, kun kädet puutuivat painavan kassin ja läppärin raahaamisesta. Lisäksi kentällä oli KUUMA, tai no, ainakin aivan liian kuuma paksuille legginsseille ja hupparille. Taas semmonen reilu puolen tunnin odottelu portilla, ja eikun viimeiselle 9h huikasulle, joka vihdoin veisi mut perille. Taas yhtiönä Cathay Pacific, tällä kertaa kone oli vähän uudempi ja mukavampi, ja jotenkin tilavamman tuntuinen. Sain viereeni oikein ystävällisen oloisen australialaisladyn. Taas kerran pysyin hereillä tasan sen aikaa, että sain eteeni ruokaa ja maahantulokortin. Ja eikun nukkumaan. Selkeästi kaksi valvottua yötä ennen matkaan lähtöä tekivät tehtävänsä, ja tämäkin lento meni lähinnä torkkuessa. Jossain vaiheessa vähän siistiydyin, ja jätin ahdistavan kuumat legginssit pois jalasta. Tässä vaiheessa alkoi olla niin pää kuin persekin jo sen verran puuduksissa, että sitä vaan möllötti ja odotti pääsevänsä pois. Ajan ja paikantajukin alkoi olla sujuvasti sekaisin, ja maahantulokorttia täyttäessäni jouduin tarkistamaan viereiseltä rouvalta, että mikähän päivä tänään oikeastaan on. Katsoin loppuun Two broke girlsin ekan tuotantokauden ja vaan ihmettelin alapuolella näkyvää kuivaa ja karua maisemaa. Miten voikaan olla näin valtava manner niin täynnä ei mitään. Oranssia hiekkaa ja kuivuneita joenuomia. Lähemmäksi itärannikkoa ja vuoria tultaessa kuvuus vaihtui silmänkantamattomiin ulottuvaan eukalyptusmetsään, josta nouseva höyry värjäsi koko maiseman utuisen sinivihreäksi. Vihdoin alapuolella alkoivat kajastaa myös Sydneyn valot. Tunnemylläkkä ja jännitys sai ihon kananlihalle. Laskeutuminen saikin sitten ihon kananlihalle ihan muista syistä, oli nimittäin sen verran kuumottava kokemus. Jostain syystä kone piti käydä kääntämässä meren päällä. oltiin vaan jo tosi alhaalla, ja hetken oikeasti näytti siltä, että laskeudutaan mereen. Lisäksi kone kallisteli ja heilui ihan hulluna. Kiitorata alkoikin ihan suoraan veden ääreltä, joten todellakin oltiin veden päällä viimeiseen asti.

Vaikka istuin lähes taimmaisella rivillä, päästiin ulos koneesta yllättävän nopeasti. Sitten vain kipinkapin jonottamaan. Vuorossa olisi nämä pelottavaakin pelottavammat rajamuodollisuudet. No. ystävällinen naisihminen tsekkasi mun passin, ja kyseli mikä mut sai tulemaan Aussilaan. Kysyi matkustanko yksin ja ollaanko mua vastassa. Tsekkasi maahantulokortin, ja koska antibioottikuurin ja tuliaispullojen takia olin merkannut, että mulla on tullattavaa, kysyi vaan että mitä mulla on, merkkasi korttiin jotain, leimasi passin, ja hymyillen toivotti kaikkea hyvää ja tervetuloa Australiaan. Siitä sitten hakemaan matkalaukkua, joka tulikin just kun pääsin kohdalle. ONNEKSI, sillä pääsin tulliin ensimmäisten joukossa. Tämä siksi, että koneen matkustajista 90% oli aasialaisia, ja suurimmalla osalla oli valtavat pakaasit. Ja ruokaa. Näiden tullaamiseen menisi hyvä tovi, joten mulla tosiaan kävi tuuri. 27h matkustamisen jälkeen nököttäminen jossain tullissa iltakymmeneltä ei ihan hirvveesti houkutellut. No. Tullivirkailija tsekkasi maahantulokortin, kysyi mitä lääkkeitä ja paljonko alkoholia, ja neuvoi, mistä about seitsemästä portista mun kuuluisi mennä. Portti yksi, ainut johon ei ollut jonoa.  Kävellesäni varmaan yleisesti eksyneen näköisenä eteenpäin, toinen virkailija pysäytti, katsoi kortin, kysyi uudelleen mitä lääkkeitä ja mitä viinaa, ja kerrottuani kysyi vaan että onko siinä kaikki. Sanoin että on ja kysyessäni mille pisteelle menen, hän totesi vaan että voin jatkaa suoraan Welcome to Sydney kylttiä kohti ja hymyillen toivotti tervetulleeksi. Olin vähn että mitäs helvettiä. Kukaan ei halunnut nähdä mun laukkuja, niitä ei edes läpivalaistu. Veikkaan että niillä oli kädet sen verran täynnä näiden aasialaiasten ruokapakaasien kanssa, että yksi yksin matkustava, yleisesti pihalla oleva suomalaistyttö ei siinä vaiheessa olisi kuin hidastanut turhaan.

Tuloaulassa jouduin hetken odottelemaan, Poikaa kun ei näkynyt missään. En tosin ihmetellyt yhtään, sillä mun koko maahantulorumba oli kestänyt ehkä 10min yleisen noin puolen tunnin-tunnin sijaan. Sieltä se lopulta juoksikin vastaaan ja kaappasi kainaloon. Kamat autoon ja nokka kohti Gosfordia. Edessä siis vielä tunti autossa istumista. Reitti ulos kaupungista kulki Harbour bridgen yli, ja Oopperatalon näkyessä alapuolella tuli se semmonen vau olo. Mä tosiaan olen TÄÄLLÄ.

 Viimeinen yllätys odotti perillä. Kuten aijemmin kirjottelin, meillä oli ongelmia saada asunto. Tulinkin tänne siinä uskossa, että bunkataan Pojan kaverin luona ainakin ekat parisen viikkoa. Noh. Kun Poika sitten avasi  asunnon oven, odotti sen takana pieni, ikioma kaksio. Se ei vaan ollut kertonut mulle mitään, koska sen huumorintaju on sen verran kieroutunut, että mun stressaaminen on sen mielestä näköjään vaan hauskaa.

Seuraava päivä menikin sitten kolutessa läpi Ikeaa, K-martia ja Fantastic furniturea, koska meidän piti hankkia ihan_kaikki. Sohva, sänky, jopa jääkaappi. Täällä semmonen ylellisyys ei nimittäin kuulu asuntojen perusvarustukseen. Hankittiin nyt vain ihan välttämättömät ja löydettiin onneksi muutama hyvä tarjous, joten ihan poskettoman kalliiksi tämä kotiprojekti ei tullut, mutta kyllähän se väkisin teki melkoisen loven ennestään pienehköihin säätöihin. No, kunhan lopulta saadaan huonekalut ensi viikon alussa kotiin asti, tulee meillä olemaan varsin kiva pikkukoti. Noin 50m2, 2h+avokeittiö, merinäköala, 200m rantaan. Ja mikä parasta, ei kokolattiamattoa, vaan lautalattia! Vuokra vain 200AUD/vko, eli noin 180e. Paljoakaan halvemmalla täällä ei pääse, ollaan kuitenkin täkäläisittäin sen verran lähellä (n.70km) Sydneyta.

Tullaan siis ainakin ensimmäiset kuukaudet  viettämään Gosfordissa. Tää on tämmönen pieni merenrantakaupunki Sydneyn ja Newcastlen välissä. Asukkaita täällä on muutama kymmenentuhatta, eli varsin pieni ja leppoisa menomesta kyseessä. Ihmiset muuttaa tänne paljolti halpojen vuokrien ja hyvien kulkuyhteyksien takia, ja käyvät sitten töissä Sydneyssä tai Newcastlessa. Vähän kuin Aussilan Lohja siis. Autolla tästä posottelee Central Coast Highwayta pitkin Sydneyyn vajaassa tunnissa, junalla kestää suunnilleen saman verran. Lähin uimakelpoinen ranta on noin 10 minuutin junamatkan päässä, Gosfordissa itsessään on vain venesatama.

Näin aluksi. Mikäli Pojan kaverin kämppis muuttaa emäntänsä kanssa saman katon alle (tällaista puhetta kun on ollut, sormet ja varpaat ristiin että näin tapahtuu), niin me pistetään kamat kasaan ja muutetaan alas Sydneyyn ja Manly Beachille. Voi nam. Sitä odotellessa.

Tällä hetkellä kaikki on aika jees.